Satavuotiaan Sakon tarina – Suojeluskuntain Ase- ja Konepajasta vientiteollisuuden valtiksi

Vapaussodan jälkeen suojeluskuntajärjestöstä muodostui osa silloista puolustuslaitosta, vaikka olikin oma organisaationsa. Elokuussa 1918 annetun suojeluskunta-asetuksen mukaan suojeluskuntien tarkoituksena oli maan hallituksen ohjeiden mukaan edistää kansan puolustuskuntoisuutta ja turvata laillista yhteiskuntajärjestystä. Maanpuolustuksen kannalta oli tärkeää ylläpitää ampumataitoa, niinpä ase- ja ampumaharjoittelulla ja kilpailuilla oli merkittävä rooli suojeluskuntien toiminnassa.

Suojeluskuntain yliesikuntaan perustettiin vuonna 1919 taisteluvälineosasto sekä asepaja, jonka tehtävänä oli korjata suojeluskuntien haltuunsa saamia, lähinnä venäläisiä ja japanilaisia kivääreitä. Toiminnan kasvaessa asepajasta muodostettiin 1.4.1921 Suojeluskuntain Ase- ja Konepaja Oy eli Sako.

Vanhoja kiväärejä uudistettiin vaihtamalla niihin uudet Sveitsistä tai Saksasta ostetut piiput. Moniin vanhoihin venäläisiin Mosin-Nagant m/91 kivääreihin vaihdettiin myös tähtäimen etäisyysmerkinnät arsinoista eli venäläisistä kyynäristä metreiksi, jolloin saatiin suomalainen jalkaväenkivääri m/91 eli ”ysiykkönen”. Tätä mallia paranneltiin vuonna 1923 lottien avustuksella toteutetun varainkeruukampanjan tuotoilla. Tämä ns. ”lotta-kivääri” tai jalkaväenkivääri m/91–24 saatiin vaihtamalla kiväärien piiput, lisäämällä liipaisimeen herkkyysjousi ja uusimalla tähtäimet.

Riihimäellä vuodesta 1920 alkaen toiminut Suomen Ampumatarviketehdas Oy teki vararikon vuonna 1927, mikä johti samalla Kyösti Kallion toisen hallituksen kaatumiseen, koska valtio oli hankkinut yhtiöltä kelvottomia patruunoita. Sako osti konkurssin tehneen tehtaan tilat ja tontin ja siirsi toimintansa Riihimäelle. Samassa yhteydessä perustettiin myös Suojeluskuntain Kauppa Osakeyhtiö (vuodesta 1934 alkaen Oy Skoha Ab) hoitamaan aseiden, ampumatarvikkeiden ja muiden suojeluskuntavarusteiden myyntiä sekä Suojeluskuntain Kustannus-Osakeyhtiö. Näitä kaikkia kolmea yhtiötä varten perustettiin yhteinen hallintoneuvosto, jonka puheenjohtajaksi valittiin P. E. Svinhufvud. Hän vetäytyi tehtävästä tasavallan presidentin virkakautensa 1931–1937 ajaksi, mutta palasi tehtävään ja toimi siinä kuolemaansa saakka vuoteen 1944.

Riihimäellä aloitettiin oman kiväärimallin, ns. Pystykorvan eli m/28:n kokoaminen. Tämän m/28-kiväärin arvioidaan olleen laadultaan parempi kuin puolustusvoimien tuolloin käyttämä m/27-kivääri. Samoihin aikoihin yhtiö ryhtyi valmistamaan myös patruunoita. Toiminta laajeni entisestään sotien aikana, sillä käytännössä kaikki Suomi-konepistooleilla ammutut patruunat tehtiin Sakossa, ja myös uusin, suojeluskuntien ja armeijan yhteishankkeena kehitetty sotilaskivääri m/39, ”Ukko-Pekka”, osoittautui kannattavaksi.

Suojeluskuntajärjestö lakkautettiin jatkosodan jälkeen. Järjestössä oli kuitenkin osattu ennakoida Neuvostoliiton vaatimukset, ja niinpä Sakon osakkeet siirrettiin marsalkka Mannerheimin johtaman Suomen Punaisen Ristin omistukseen ennen virallista lakkautuspäätöstä. Koska rauhansopimus esti Suomelta sotilasaseiden ja niiden patruunoiden valmistuksen, ryhdyttiin Sakossa työllisyyden takaamiseksi valmistamaan hylsykoneilla muun muassa messinkisiä huulipuikkojen hylsyjä ja tupakansytyttimiä. Tehdas valmisti myös esimerkiksi kirveenvarsia, puukenkien pohjia, wc-kansia ja kutomateollisuuden tarvikkeita.

Metsästysaseet eivät olleet kieltolistalla, joten Sako alkoi valmistaa myös L46-lintuluodikkoa ja sen rinnalla muita metsästysaseita sekä patruunoita. Metsästyksen suosion kasvaessa kotimaan myynti kasvoi, ja vientimarkkinat avautuivat, erityisesti USA:han. Sako jatkoi yhtä tarkempien ja luotettavampien luodikkojen kehitystyötä sekä pien- että suurriistan metsästykseen. Näin Suomen Punaisesta Rististä tuli tiettävästi maailman ainoa järjestönsä kansallinen yhdistys, joka harjoitti aseteollisuutta.

Aseteollisuus ei kuitenkaan istunut kovin hyvin SPR:n imagoon ja niinpä se myi vuonna 1962 yhtiön osakekannan Suomen Kaapelitehdas Oy:lle. 1960-luvun lopulla Kaapelitehdas sekä Sako siirtyivät kehittyvän monialayhtiö Nokian omistukseen. Yhtiö oli aikaisemmin ostanut myös toisen legendaarisen asevalmistajan, Oy Tikkakoski Ab:n – ja vuonna 1983 asetehtaista muodostettiin Sako-Tikka Ab. Kaksi vuotta myöhemmin se sulautettiin Nokiaan. Pikku hiljaa yhtiö alkoi valmistaa aseita myös sotateollisuuden tarpeisiin, kun Suomen puolustusvoimat tilasi siltä rynnäkkökivääreitä ja patruunoita.

Tuotantokapasiteetti kasvoi merkittävästi vuonna 1986, kun Nokian aseteollisuus yhdistettiin Valmetin Valtion kivääritehtaan kanssa synnyttäen Nokian ja Valmetin puoliksi omistaman Sako-Valmet Oy:n. Vuonna 1988 yhtiön nimi palautettiin jälleen Sako Oy:ksi, kun Valmet-sana jätettiin nimestä pois. Vuonna 1999 Nokia myi osuutensa Sakosta Valmetille, ja jo samana vuonna asetehdas päätyi osaksi Metso-konsernia Valmetin ja Rauma Oyj:n fuusioiduttua.

Maailman vanhin teollinen perheyhtiö, vuonna 1526 perustettu italialainen Beretta-konserni, osti Sakon vuonna 2000. Se sijoitti 5 miljoonaa euroa Sakon vanhan tehdasrakennuksen modernisointiin ja tuotannon monipuolistamiseen. Sakon noin 100 000 metsästys- ja urheiluaseen vuosituotannosta noin 98 prosenttia menee nykyään vientiin, ja yhtiö on Euroopan suurin laadukkaiden pulttilukkoisten kiväärien valmistaja. Aseteknologian kehitystyö jatkuu vilkkaana, solmivathan esimerkiksi Sako ja Puolustusvoimat toukokuussa 2020 aiesopimuksen, jonka tavoitteena on kehittää uusi tarkkuuskivääri tarkka-ampujan käyttöön ja itselataava kivääri ryhmän tukiampujan käyttöön.

Pitkälle on siis päädytty runsaan 100 vuoden aikana suojeluskuntien asepajasta, joka perustettiin tukemaan suojeluskuntalaisten ampumataitoa. Sako 100 -juhlavuosidokumentti on katsottavissa YouTubesta:

Suomen Metsästysmuseossa Riihimäellä avataan puolestaan toukokuun alussa juhlanäyttely Sako 100 vuotta, jossa on ennakkomarkkinoinnin mukaan esillä runsaasti kuvia, mielenkiintoisia nostoja ja merkittäviä persoonia Sakon historiasta sekä Sakon merkittävimmät asemallit sadan vuoden ajalta, harvinaisuuksista uutuuksiin. Näyttelystä saa lisää tietoa täältä: https://www.metsastysmuseo.fi/nayttely/sako-100-vuotta/


Kirjoittaja Nina Schleifer on Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistyksen toiminnanjohtaja ja Vapaussodan Perintö -lehden toimittaja. 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *