Ari Åberg

Petroskoin kaupunkioikeus tuomitsi vastikään historioitsija Juri Dimitrijevin kolmeksi ja puoleksi vuodeksi vankileirille lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ikivanhaan venäläiseen tapaan tuomio oli päätetty etukäteen eikä sillä ollut mitään tekemistä väitetyn rikoksen kanssa. Todellinen syy on se, että Dimitrijev löysi Krasnyi Borin ja Sandarmohin joukkohaudat ja kertoi julkisuuteen, että sinne on haudattu Stalinin vainojen uhreja. Tämä sopii huonosti Venäjän nykyjohdolle, joka on voimallisesti ryhtynyt palauttamaan edesmenneen hirmuhallitsijan mainetta.

• 

• 

Venäjällä politiikka on aina määritellyt historian sisällön. Poliittisten suhdanteiden mukaan sitä on aina kirjoitettu myös uudelleen. Eräs hupaisimpia esimerkkejä on tunnettu YYA-sopimuksen allekirjoituskuva, jossa neuvostopuolen naamat vaihtuvat aina kulloisenkin suosion ja epäsuosion mukaan.

Osuin pari vuotta sitten paikalle, kun ”Venäjän sotahistoriallinen seura” suoritti kaivauksia Sandarmohissa. Arkeologeilla oli sotaväen varustus eikä heidän kanssaan huvittanut paljon jäädä juttelemaan. Kaivausten tavoitteena oli osoittaa, että huomattava osa vainajista oli suomalaisten miehitysjoukkojen jatkosodan aikana teloittamia siviilejä. ”Sotahistoriallisen seuran” väitteen mukaan suomalaiset lisäksi pukivat uhreilleen vihreät manttelit ennen teloitusta. Kuten varsin hyvin tiedämme, suomalaisilla ei vihreitä mantteleita ollut. Sen sijaan Puolan armeijalla oli. Näitä  päätyi venäläisille suuria määriä Neuvostoliiton jaettua Hitlerin kanssa Puolan ja vallattua maan itäosat.  Myöhemmin näillä vihreillä mantteleilla vaatetettiin mm. Kuusisen ”kansanarmeijan” sotilaat.

Mediatietojen mukaan Suomen Kansallisarkisto yrittää nyt saada asiaan tolkkua yhteistyössä venäläispuolen kanssa. Joudun kyllä valitettavasti epäilemään kansallisarkiston hyvien pyrkimysten onnistumista; siksi tärkeä Stalin-myytin rakentaminen putinisteille on. Joka tapauksessa siitä joudutaan jotain maksamaan; venäläisillä kun on tapana hinnoitella sekin, kun he tekevät jotain oikein.

Kirjoittaja on VTM, eläkkeellä oleva työmarkkinamies ja sotahistorian harrastaja.

Nina Schleifer

Vapaussodan aikaisten muistomerkkien, tavaroiden, kirjojen ja dokumenttien säilyminen ei aina ole ollut itsestään selvää. Osa on tuhoutunut, osa on poliittisista syistä tuhottu. Perinne-esineiden säilymisestä nykypolville saamme kiittää lukuisia yksityishenkilöitä, jotka vaivojaan kaihtamatta ovat suojelleet historiallisia muistoja. Eräs esimerkki on esillä Mikkelin Jalkaväkimuseossa.

Arkkitehti Martti Välikangas suunnitteli funktionalistisen suojeluskuntatalon Mikkelin Otavankadulle lähelle urheilukenttää vuonna 1938. Sodan loputtua monet järjestöt, kuten Lotta Svärd ja Suojeluskuntajärjestö, oli lakkautettava välirauhansopimuksen perusteella tai valvontakomission painostuksesta. Mikkelin kaupungin suojeluskunta lahjoitti marraskuussa 1944 tonttinsa rakennuksineen ja irtaimistoineen kaupungille kirjasto-, koulu- tai urheilutoimintaan. Suojeluskuntatalosta tuli sittemmin Mikkelin ammattikoulun toimipaikka, jossa Eero Kylliäinen (s. 1931) aloitti työskentelyn varastonhoitajana vuonna 1960.

Kylliäinen löysi rakennuksen vintiltä suojeluskunnan esineistöä, jonka joukossa oli myös hieno suojeluskuntatalon seinässä ollut suojeluskunta-aiheinen lyijylasi-ikkuna. 1970-luvulla silloinen rehtori käski Kylliäistä hävittämään ikkunan poliittisista syistä, mutta Kylliäinen ymmärsi ikkunan historiallisen arvon ja ”unohti” sen tuhoamisen siirtäen sen vaivihkaa turvalliseen paikkaan säilöön.

Vuosia myöhemmin kesälomalta palattuaan Kylliäinen huomasi ikkunan kadonneen. Koululla oli hänen lomansa aikana tehty remonttia, ja suojeluskunnan esineistöä oli viety mm. Mikkelin taidemuseon varastoon. Näiden tavaroiden joukossa ei kuitenkaan ollut tätä ikkunaa. Tehtyään tovin salapoliisityötä hän löysi sen erään koulun kellarivarastosta. Työtoverinsa Eero Tuukkasen kanssa hän toimitti ikkunan takaisin Ammattikoululle, ja yhdessä koululla toimineen opettajan kanssa teki sille laudasta suojalaatikon, jossa sitä vielä tänäkin päivänä säilytetään Jalkaväkimuseossa.

Tällaisia arkipäivän sankaritekoja on vaadittu, jotta kunniakas historiamme välittyy jälkipolville. Myös me ja muut perinneyhdistykset olemme omalta osaltamme säilyttämässä arvokasta perintöämme.

Kirjoittaja on Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistyksen toiminnanjohtaja ja Vapaussodan Perintö -lehden toimittaja.