Saksanniemen Järjestyslipuston perustamisen 106-vuotismuistotapahtumaan Saksanniemen kartanon muistokivelle kokoontui runsas joukko osallistujia. Tällä kertaa mukana olivat Porvoon Reserviupseerikerhon ja Rakuunakillan lisäksi Itä-Uudenmaan Poliisilaitoksen edustajat poliisipäällikkö Ilkka Koskimäen johdolla ja Poliisisoittokunnan kera. Lipunnoston jälkeen yhdistyksemme kukkalaitteen muistokiven juureen laskivat Liisa Viranko ja Jarkko Törmänen. Sen jälkeen seppeleen laskivat Porvoon poliisilaitoksen edustajat ja kolmantena laski kukkalaitteen Porvoon Reserviupseerikerho Erkki Naumasen johdolla. Lopuksi perinteiseen tapaan laulettiin soittokunnan säestyksellä ’Jumala ompi linnamme’.
Saksanniemeltä siirryimme Porvoon tuomiokirkon tuuliselle mäelle, jossa kukkalaitteen Vapaussodan muistomerkille laskivat Ritva Åberg ja Heikki Pietilä. Rakuunakillan edustajat olivat myös tällä muistomerkillä kunniavartiossa m/22 puvut yllään.
Seuraavaksi siirryttiin Porvoon Keskustorille, jonne Itä-Uudenmaan poliisilaitos oli järjestänyt kalustonäyttelyn. Helsingin Poliisien soittokunnan musiikin siivittämä yleisötapahtuma oli menestys. Paikalla oli Helsingin ratsupoliisipartio, panssaroitu erikoisryhmän Mercedes ja drone-laitteet Tikkurilasta sekä poliisimoottoripyörä ja partioauto Porvoon poliisista.
Päivän päätteeksi Porvoon kaupunki tarjosi erinomaisen lounaan tilaisuutta järjestäneiden järjestöjen edustajille läheisessä Café Cabriolet’in edustustilassa. Lounastilaisuuden isäntänä oli Porvoon kaupunginhallituksen puheenjohtaja Jorma Wiitakorpi. Lounaan lomassa esitettiin dokumenttifilmi Saksanniemen poliisikoulusta ’Saksanniemi 1917’. Olli Korkalainen luovutti Erkki Naumaselle yhdistyksenne standaarin monivuotisen yhteistyön merkiksi.
Kiitämme kaikkia järjestäviä tahoja ja osallistujia erittäin mielenkiitoisesta päiväretkestä, jolla on ilmeisesti jatkoa myös seuraavina vuosina samojen järjestäjien toimesta.
Helsingissä Ostrobotnian juhlasalissa järjestettiin totalitaaristen hallintojen eurooppalaisena muistopäivänä 23. elokuuta 2023 totalitarismia käsittelevä seminaari. Tilaisuus on katsottavissa myös jälkeenpäin YouTubeen tallennetusta striimistä.
Totalitaaristen hallintojen eurooppalaista muistopäivää vietetään Euroopan parlamentin 19. syyskuuta 2019 antaman päätöslauselman mukaisesti vuosittain 23.8. monissa Euroopan maissa, kuten Ruotsissa, Georgiassa ja Baltian maissa. Kanadassa ja Yhdysvalloissa muistopäivä tunnetaan nimellä ”Black Ribbon Day”.
Muistopäivän tarkoituksena on lisätä tietoisuutta stalinismin ja natsismin kaltaisten totalitarististen hallintojen miljooniin ihmisiin kohdistuneista vainoista ja kannustaa demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteiden kunnioittamiseen. 23.8.1939 solmittu Molotov-Ribbentrop-sopimus symboloi yhä sitä, kuinka aggressiivinen valtapolitiikka ja etupiiriajattelu johtavat tuhoon ja sortoon.
– Suomessa tämä päivä on jäänyt toistaiseksi valitettavan vähälle huomiolle huolimatta siitä, että sekä maamme että monet sen kansalaiset ovat kärsineet naapurivaltion totalitarismista jo yli sadan vuoden ajan. Bolshevikit yrittivät estää itsenäistymisemme ja ovat sen jälkeen uhanneet vapauttamme sekä sodan että rauhan aikana, on Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistyksen puheenjohtaja Jyrki Uutela todennut.
Jotta muistopäivä saisi ansaitsemaansa näkyvyyttä myös Suomessa, järjestettiin aihealueeseen liittyvä seminaari, jossa alustajina toimivat alan asiantuntijat. Tilaisuuden avasi Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistyksen toiminnanjohtaja Nina Schleifer. Dosentti, FT Pekka Kauppala alusti aiheesta Kameleonttimainen neuvostototalitarismi ”vankileirien saaristo” GuLag kovana ytimenään. Professori, FT Kari Alenius esitelmöi otsikolla Kaksi totalitarismin ilmenemismuotoa – sosialistinen ja kansallissosialistinen ideologia. Kansanedustaja, kenraalimajuri evp Pekka Toverin virkamatkan takia hänen alustuksensa, Totalitarismi turvallisuuspolitiikassa – nykyajan diktatuurit vs. demokratiat, esitti Ari Åberg.
Seminaarin päätteeksi oli mielenkiintoinen paneelikeskustelu, jonka vetäjänä toimi pitkän linjan toimittaja Jarmo Mäkelä ja panelisteina professori Kari Alenius, ye-eversti Heikki Hult ja dosentti Pekka Kauppala.
Seminaarin järjesti Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistys yhteistyössä Sotien 1939–1945 Pääkaupunkiseudun veteraaniperinteen alueneuvottelukunnan kanssa, jossa toimii 26 veteraani-, reserviläis- ja maanpuolustusyhdistystä.
Veljesapu-Perinneyhdistys ry:n järjestämä perinteinen Schwester Ruth Munckin muistotilaisuus järjestettiin Hausjärven kirkolla. Yhdistyksemme lippua kannatteli tilaisuudessa Heikki Pietilä, valokuvat Liisa Viranko.
Vapaaherratar Ruth Munck liittyi ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa taistelevien suomalaisten jääkäreiden joukkoon sairaanhoitajana. Hänestä käytettiin pataljoonan sotilaiden keskuudessa nimitystä Schwester Ruth. Hän saapui jääkärien pääjoukossa Vaasaan 25. helmikuuta 1918 ja työskenteli vapaussodan aikana ensin sairasjunassa ja sitten Karjalan kannaksella kenttäsairaalassa. Hän osallistui aktiivisesti Lotta Svärd –yhdistyksen toimintaan sen perustamisesta alkaen. Vuosina 1941–1943 Munck liikkui Euroopassa ja antoi panoksensa Saksan sotavoimissa palvelleiden suomalaisten Waffen-SS -vapaaehtoisten hoitoon. Sodan jälkeen Munckia syytettiin väärin perustein maanpetoksesta ja tuomittiin neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Vapauduttuaan Ruth Munck asettui Hausjärvelle Leponiemen kartanoon, jossa hän järjesti vuotuisia tapaamisia entisille jääkäreille sekä SS-pataljoonan miehille syntymäpäivänsä aikoihin elokuussa.
Kesäretkemme suuntautui Hangon seudulle. Oppaamme, historian ja yhteiskuntaopin lehtori, FM, VTM Kai-Henrik Tiiainen, valotti bussimatkojen aikana erittäin kattavasti Hangon ja sen seudun historiaa. Mielenkiintoisen esityksen pääpaino oli kuulijakunnan huomioiden vapaussodassa – aiheesta enemmän seuraavassa Vapaussoturissa.
Retkemme aluksi kokoonnuimme kunnianosoituksiin Mannerheimin muistokivelle Skogsbyhyn [kuva 1, Jomi Iivonen]. Tämä 4.6.1944 paljastettu muistokivi on pystytetty paikalle, jossa sotamarsalkka Mannerheim vastaanotti 15.12.1941 Hangon rintamalla taistelleiden joukkojen ohimarssin. Kukkatervehdyksen laskivat itseoikeutetusti Eva-Christina Mäkeläinen, joka on pienenä tyttönä istunut Mannerheimin sylissä sekä Torsti Holvikivi, joka on perehtynyt Marsalkka Mannerheimin elämänvaiheisiin erityisesti Portugalissa [kuva 2, Nina Schleifer]. Panimme tyytyväisinä merkille, että muistokiven yhteydessä olevassa infotaulussa Mannerheimin elämäkerran kohdalla puhutaan vapaussodasta, kuten ylipäällikkömme olisi itsekin halunnut. Muistotaulun kääntöpuolella on lyhyt katsaus talvisodan jälkeen solmittuun rauhansopimukseen, jonka mukaisesti jouduimme vuokraamaan Neuvostoliitolle 30 vuodeksi Hankoniemen, sitä ympäröivät merialueet ja noin 400 saarta [kuva 3, Nina Schleifer].
Neuvostoliitto rakensi Hankoniemeen vahvan sotilastukikohdan, jonka vastapainoksi suomalaiset rakensivat omalle puolelleen Harparskog-linjan. Tämä yhteensä noin 40 km pituinen puolustuslinja koostuu 5 km pituisesta panssarikiviesteestä sekä yli 40 teräsbetonikorsusta. Eräs näistä on museoksi kunnostettu bunkkeri Irma, johon aikataulupaineiden takia tutustuimme vain bussista käsin [kuva 4, Olavi Vähäkallio].
Päiväkahvit ja suussa sulavat leivonnaiset nautimme Mannerheimin vuosina 1927–1933 isännöimässä Neljän Tuulen Tuvassa [kuva 5, Nina Schleifer]. Oppaamme Kai-Henrik Tiiainen kertoi, miten Mannerheimista tuli vähän yllättäen kahvilan omistaja. Hänen kesähuvilansa, Villa Stormhällan, sijaitsi nimittäin Hangossa Suuressa Mäntysaaressa, jonka naapurisaaressa, Pienessä Mäntysaaressa, sijaitsi kahvila Café Afrika. Täältä kantautui häiritsevää meteliä Mannerheimin huvilalle, sillä kieltolain aikana siellä nautittiin tarinoiden mukaan ns. ”vahvaa teetä”. Jotta Mannerheim sai rauhoitettua kesäpaikkansa ympäristön, hän hankki paikan itselleen ja alkoi muokata siitä ranskalaistyyppistä maalaiskahvilaa [kuva 6, Olavi Vähäkallio].
Seuraava kunniakäynnin kohde oli Hangossa sijaitseva Vapaudenpatsas [kuva 7, Jomi Iivonen]. Kukkatervehdyksen laskivat yhdistyksemme hallitusta edustavat Kai-Henrik Tiiainen ja Liisa Viranko [kuva 8, Nina Schleifer]. Tämä Vapaudenpatsas on pystytetty vuonna 1921 saksalaisten 3.4.1918 tapahtuneen maihinnousun muistoksi. Muistomerkki on Tiiaisen mukaan purettu peräti kahdesti poliittisista syistä: Hangon vuokra-aikana venäläiset purkivat sen, ja vuonna 1946 suomalaiset purkivat sen valtioneuvoston taivuttua valvontakomission painostukseen. Tässä kuvanveistäjä Bertel Nilssonin suunnittelemassa obeliskissa oli alkujaan suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi teksti ”Saksalaiset joukot nousivat maihin Hangossa huhtikuun 3 päivänä 1918 auttamaan maatamme sen taistelussa vapautemme puolesta. Vielä myöhäisiin aikoihin todistakoon tämä kivi kiitollisuuttamme”. Ensimmäisen jälleenrakennuksen yhteydessä siihen lisättiin kaikilla kolmella kielellä teksti ”Vihollinen häpäisi ja tärveli kiven vv. 1940–41. Se pystytettiin uudelleen v. 1943 todistamaan kiitollisuutemme järkkymättömyyttä”. Kolmannen pystytyksen yhteydessä vuonna 1960 nämä tekstit korvattiin sanoilla ”Vapautemme puolesta”, ja saksalaista sotilasta esittävä reliefi hakattiin pois.
Talvisodan aikana Hankoa pommitettiin 72 päivänä – ja päivissä laskettuna Hanko olikin Suomen pommitetuin kaupunki. Monet Hangon rakennukset kärsivät pahoin pommituksista: esimerkiksi Hangon vesitornin räjäytys vaurioitti kirkkoa pahasti. Kävelykierroksella kirkkopuistikossa saatoimme verrata Tiiaisen näyttämää vanhaa kuvaa kirkon nykyiseen ulkomuotoon [kuva 9, Olavi Vähäkallio]. Vaikka kirkko on nykyään vaatimattomampi kuin aiempi, retkeläiset ”hymyilivät yhteiskuvassa kuin Hangon Keksit” [kuva 10, Nina Schleifer].
Seuraava matkakohteemme oli Hangon Rintamamuseo, joka sijaitsee vuosien 1940–1941 Suomen ja Neuvostoliiton välisellä rajalla. Museoalueella on mm. juoksu- ja taisteluhautoja sekä Kultainen rauha -muistokorsu [kuva 11, Nina Schleifer]. Museota esitteli meille asiantuntevasti amanuenssi Sonja Bäckman [kuva 12, Nina Schleifer]. Eräs mainio esimerkki museon runsaasta esinevalikoimasta on sinivalkoinen nenäliina, jonka ruotsalaisen vapaaehtoispataljoonan (Svenska Frivilligbataljonen) 3. komppanian etujoukot nostivat salkoon 4.12.1941 klo 7 merkiksi Hangon takaisinvaltauksesta, koska heillä ei ollut sillä hetkellä käytettävissä Suomen lippua [kuva 13, Nina Schleifer].
Lähes 4000 suomalaista vapaaehtoista lähti Viron vapaussotaan kahtena sotilasyksikkönä: Pohjois-Virossa ja Narvassa taisteli ruotsalaisen majuri Martin Ekströmin johtama 1. suomalainen vapaajoukko ja Etelä-Virossa virolaisen everstiluutnantti Hans Kalmin johtama Pohjan Poikain rykmentti. Vanhan kirkkopuiston kahteen veljeshautaan haudattiin kevättalvella 1919 kahdessa surujuhlassa yhteensä 31 sankarivainajaa. Heistä vanhin oli 54-vuotias Johan Grönvall ja nuorin 15-vuotias Yrjö Häyhä. Ensimmäiset rintamalta tuodut neljä kaatunutta oli jo aiemmin haudattu Hietaniemen hautausmaalle. Valtaosa kaatuneista haudattiin kotikuntiinsa ja osa jäi rintamalle. Lisää Vanhan kirkkopuiston sankarivainajista on luettavissa täältä: https://estofennia.eu/viron-vapaussodan-veljeshaudat/
Ensimmäisessä surujuhlassa 16. helmikuuta 1919 monituhatpäiselle yleisölle puhuivat Viron tasavallan ensimmäinen diplomaattinen edustaja Oskar Kallas ja Viron avustamisen päätoimikunnan varapuheenjohtaja, kirjailija Santeri Ivalo. Musiikista vastasivat Kaartin soittokunta ja Ylioppilaskunnan Laulajat. Hauta peittyi kukkatervehdyksiin Suomesta ja Virosta – seppeleensä oli lähettänyt myös valtionhoitaja Mannerheim.
Uuden Suomen Iltalehti kirjoitti: ”Tilaisuuden päättyessä on lyhyt, kirkas talvinen päivä jo hämärtynyt illaksi. Mutta surujuhlasta osaa ottaneiden veljeskansojen edustajat poistuvat mielessään tietoisuus siitä, että kauan kärsineille heimokansoille nyt on koittamassa kalliisti ostettu yhteisen vapauden valoisa huomen.”
Vanhan kirkkopuiston toinen surujuhla järjestettiin 5. maaliskuuta. Sen ohjelma noudatteli edellistä juhlaa: Viron hallitusta edusti taas Oskar Kallas, Viron avustamisen päätoimikunnan puolesta puhui tällä kertaa Heikki Ritavuori. Orkesterina oli Kaartin soittokunta, ja laulusta vastasi Helsingin Kansallismielisen Nuorison sekakuoro, nykyinen Kansallis-Kuoro.
Kuvanveistäjä Into Saxelinin ja arkkitehti J. S. Sirénin suunnittelema hautamuistomerkki paljastettiin 27. toukokuuta 1923, jolloin Viron hallitus luovutti sen lahjana Helsingin kaupungille. Muistomerkin etusivulla on sotalippujen alla kolme ratsumiestä ja takasivulla yötaivaan alla kolme laivaa, jotka kuvaavat merentakaista retkeä. Yhdellä sivulla ovat säkeet: ”Vägitöö kaunis jääb hiilgama veervate aegade voolus” (suom. Urotyö kaunis jää loistamaan vieriväin aikain virrassa), ”Taa ikiaikain käy teon uljaan muisto ja maine, vapaus vaalijanaan, siunaus seppelenään” ja ”Tiderna tumla förbi som växlande vågor på havet, men som en klippa i storm bragdernas stod skall bestå”.
Muistomerkin paljastuksen 100-vuotismuiston kunniaksi järjestettiin tänään 29.5.2023 kaunis tilaisuus, jonka musiikista vastasivat Kaaderilaulajat Matti Orlamon johdolla. Kuulimme Ateenalaisten laulun ja Jääkärien marssin lisäksi myös viroksi lauletun ”Teid me tervitame, kodumaa metsad”, joka on jatkosodassa Karjalan kannaksella taistelleen virolaisen Jalkaväkirykmentti 200:n epävirallinen lippulaulu.
Ohjelmassa oli lisäksi filosofian tohtori Heikki Rausmaan lyhyt alustus muistomerkin historiasta sekä Viron valtiovallan, Suomen puolustusministeriön, Tuglas-seuran, Vapaussodan Perinneliiton, Akateemisen Karjala-Seuran Perinneyhdistyksen, Suomen Viro-yhdistysten liiton ja Suomen-poikien perinneyhdistyksen seppelten lasku. Tilaisuudessa kuultiin myös Viron ulkoministerin puhe, jonka luki Viron suurlähettiläs Sven Sakkov. Puheessa todettiin mm: ”Viron itsenäisyys ei tullut jumalan lahjana vaan taistelumme kautta.Kiitämme ja muistamme tänään niitä suomalaisia vapaaehtoisia, jotka uhrasivat henkensä tuon päämäärän puolesta”.
Suomen puolustusministeri Antti Kaikkonen totesi puheessaan:”Voi ehkä sanoa, että Suomi ja Viro syntyivät ensimmäisen maailmansodan uhkasta. Suomessa virisi oman vapaussotamme päättymisen jälkeen halu auttaa Viroa, joka oli itsenäistymisjulistuksensa jälkeen joutunut ensin saksalaisten miehittämiseksi ja Saksan romahdettua taisteli maahan tunkeutuneita bolshevikkeja vastaan. … Toinen maailmansota ravisteli sekä Suomea että Viroa rajusti. Viro menetti itsenäisyytensä mutta ei vapauden kaipuutaan. … Tänään Ukraina taistelee paitsi oman itsenäisyytensä puolesta myös meidän kaikkien puolesta – vapauden, oikeuden ja inhimillisten arvojen puolesta. Tänään muistamme heitä, ja sadan vuoden takaisia tapahtumia – kiitämme ja arvostamme.”
Tilaisuus päättyi yhteisesti laulettuihin kummankin maan kansallishymnien ensimmäiseen säkeistöön.
Kaaderilaulajat johtajanaan everstiluutnantti, director cantus Matti Orlamo [kuva Nina Schleifer]
Vapaussodan Perinneliiton seppeltä laskemassa Hannu Pohjanpalo, Nina Schleifer ja Heikki Pietilä [kuva Esa Kataja]
Akateemisen Karjala-Seuran Perinneyhdistyksen seppeltä laskemassa Pekka Lehtiö ja Olavi Vähäkallio [kuva Nina Schleifer]
Filosofian tohtori Heikki Rausmaa [kuva Henri Korhonen]
Viron suurlähettiläs Sven Sakkov [kuva Nina Schleifer]
Puolustusministeri Antti Kaikkonen [kuva Nina Schleifer]
Kaaderilaulajat, Antti Kaikkonen ja Sven Sakkov [kuva Olavi Vähäkallio]
Vapaussodan Perinneliiton kesäpäivää vietettiin 27.5.2023 Parolassa. Juhlapuheen pitänyt kansanedustaja kenraalimajuri evp. Pekka Toveri kiitti Vapaussodan Perinneliittoa sen tekemästä työstä mm. seuraavin sanoin: ”Meidän pitää muistaa perinteiden merkitys. Perinteet antavat voimaa, ja menneiden sukupolvien työn muistaminen ja kunnioittaminen vahvistavat maanpuolustustahtoa. Suomen itsenäisyys ei ole koskaan tullut ilmaiseksi. Itsenäisyytemme on ollut uhattuna sen ensihetkistä lähtien. Yli 100 000 suomalaista on antanut henkensä vapaussodassa, talvisodassa, jatkosodassa ja Lapin sodassa vapautemme puolesta. Vapaussota oli kaiken perusta. Siellä luotiin perusta itsenäistymiselle.”
Juhlassa yhdistyksemme toiminnanjohtaja Nina Schleiferilla oli myös tilaisuus kertoa juuri julkaistusta Helsinki vapaussodassa -teemakierroksesta, josta lisää tietoa täällä: https://www.vapaussodanperinto.fi/taskumuseo/
Lämmin kiitos Vapaussodan Hämeenmaan perinneyhdistykselle, perinneliitolle ja panssariprikaatille hienosti järjestetystä kesäpäivästä!
Kansanedustaja kenraalimajuri evp. Pekka Toveri pitämässä juhlapuhetta [kuva Vesa Määttä] ja yhdistyksemme toiminnanjohtaja Nina Schleifer esittelemässä ”Taskumuseo”-hanketta [kuva Jari Sartimo]
Vapaussodan päättymisen muistopäivän 16.5.2023 kunnianosoitukset – mielessä Yrjö Jylhän sanat:
"Te ette turhaan taistelleet,
te ette turhaan kaatuneet,
te saitte suurimman voiton,
te voititte veljen veljelleen,
te löysitte kansan eksyneen.
Te airuet aamun koiton."
Hietaniemessä vapaussoturien sankarihaudoilla [kuva 1] ja Saksanniemen hautapaadella [kuva 2] kukkatervehdyksen laskivat Olli Korkalainen ja Heikki Pietilä.
Vanhassa kirkkopuistossa vapaussoturien hautamuistomerkille Vapaussodan Invalidien Muistosäätiön seppeleen laskivat Vesa Määttä ja Liisa Viranko [kuva 3] sekä oman seppeleemme Juhani Laine ja Markus Uomala [kuva 4]. Saksalaisten hautamuistomerkille seppeltervehdyksen jättivät Fred Packalén, Erik Werner ja Mimi Wiik Frihetskrigets Södra Traditionsföreningin edustajina [kuva 5]. Lippuja kannattelivat Olli Korkalainen ja Heikki Pietilä.
Vårt land esitettiin ensi kertaa Porvoon 500-vuotisjuhlissa vuonna 1846. Sävelenä ei kuitenkaan tuolloin ollut Paciuksen tuttu melodia vaan Runebergin oma iloinen ja nopearytminen sävellys, jonka kansallisrunoilijamme oli tehnyt porvoolaisen C.F. Blomin avustuksella. Maamme-lauluun tehtiin kaiken kaikkiaan parikymmentä eri sävellystä, ennen kuin Friedrich Paciukselta tilattiin uusi sävelmä ylioppilaiden kevätjuhlaan.
Paciuksella oli vain neljä päivää aikaa tehdä sävellys ja harjoittaa kuoro ja torvisoittokunta ensimmäiseen julkiseen esitykseen, joka tapahtui Floran päivänä 13.5.1848 Kumtähden niityllä Helsingissä. Esitys oli loistava menestys – ja kansallislaulu oli syntynyt!
Laulu piti kuitenkin myös suomentaa. Tehtävä ei ollut helppo, sillä suomen kielen käsitteellinen sanasto oli vasta muotoutumassa. Vuosina 1848–1866 tehtiin monia unhoon vaipuneita suomennoksia, Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi vuonna 1867 Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäisen osan suomenkielisessä versiossa, ja vakiintuneeseen muotoonsa se hioutui vuonna 1889.
Kuvassa osa arkkitehti Erik Bryggmanin suunnittelemaa muistomerkkiä, joka paljastettiin 100 vuotta Maamme-laulun ensiesityksen jälkeen tapahtumapaikalla Kumtähden kentällä Helsingin Toukolassa [kuva Börje Dilén 1953, Helsingin kaupunginmuseon kokoelma].
