Kouvolalainen opastinmestari Einar Lustman (s. 1896) muisteli rokkoherrana oloaan vuonna 1917 teoksessa Radoilta ja ratojen varsilta (Suomalaisen kirjallisuuden seura 1963). Katsotaanpa, olisiko nykyajan ”rokkoherroilla” THL:ssä opittavaa tästä tarinasta.
Lustman kertoo: ”Vuonna 1917 sai ratainsinööri määräyksen rakentaa radan Jäppilän pysäkiltä meren rantaan, kohtaan, jonka nimi oli Styrsudd. Minut komennettiin tälle rautatierakennukselle pikkupomoksi. Tätä rataa tehtiin suurella voimalla, työssä oli 300 miestä. Radan pituus oli 12 kilometriä, ja töiden alkamisesta kahden kuukauden jälkeen pääsi juna meren rannalle. Tänne työmaalle tuli isorokko kutsumattomana vieraana. Tämän johdosta määrättiin pakollinen rokotus kaikille. Helsingistä tuli rokottaja. Hän pyysi nuorta miestä apulaiseksi rokotukseen. Mestari sai illalla minut kätevästi esille.”
Tässä on ensimmäinen tärkeä opetus: rokotus oli kaikille pakollinen, ja rokottamiseen ryhdyttiin niin pian kuin mahdollista. Suomessa ei tähän olla pystytty ja avoimeksi jää, onnistuuko se jatkossakaan, koska valtiovalta ei ole katsonut tarpeelliseksi tukea kotimaista rokotetuotantoa.
”Minut esiteltiin rokottajalle, hänen nimeään en muista, mutta ammattinimi oli välskäri. Hän neuvoi, mitä osaa minä tulen rokotuksessa esittämään, ja minusta tuli rokkoherra 10 minuutissa. Minut rokotettiin heti kärkeen, kun näkymä oli, että tulen kansan kanssa kosketukseen”.
Toinen opetus on, että jokainen ihmisten kanssa tekemisissä oleva terveydenhuollon edustaja rokotettiin heti aluksi. Tämän pandemian aikana esimerkiksi terveyskeskuksen laboratoriohoitajat, jotka ottavat päivittäin näytteitä kymmeniltä ihmisiltä, rokotettiin kansallisen rokotusohjelman mukaan oman ikänsä määrittelemänä ajankohtana, ei ensimmäisinä.
”Kolmannen luokan lyhyt matkustajavaunu järjestettiin rokotushuoneeksi, ja kun juna pääsi kulkemaan jo 6 km päähän, veturi siirsi vaunun aina työkohteen läheisyyteen. Vaunun etupäästä tulivat rokotettavat sisään, käsivarsi paljastettuna. Lautasella oli bensiiniä, johon kastoin pumpulitukon ja sillä hankasin rokotettavaa kohtaa. Kirjuri kirjoitti nimet muistiin. Välskäri piirsi naarmun ja pisti myrkkyä haavaan. Jono kulki vaunun toisesta päästä ulos. Me ajettiin siinä 100 kappaleen vauhtia päivässä. Kun ensi kankeus oli voitettu, niin tauon aikana me juteltiin niin kuin ammattiveljet ainakin. Välskäri kertoi, että rokotettavat pelkää jälkisairautta ja neidit usein ei anna rokottaa käsivarteen rumien arpien tähden. Silloin olen rokottanut reiteen, mutta kovin ylös olen sen aina tupannut. Meille ei sattunut yhtään tällaista tapausta, vaikka naisiakin rokotettiin. Kolmen päivän jälkeen oli rokotus suoritettu.”
Kolmas oppi on tässä: 100 vuotta sitten ei tarvittu massiivista byrokratiaa, isoja rokotuspisteitä, runsaslukuista henkilökuntaa ja kankeaa rokotusaikojen sopimista etukäteen vaan liikkuvia rokotuspisteitä, joihin ihmiset pääsivät helposti. Näinhän on tämän pandemian aikana toimittu onnistuneesti mm. Israelissa – toisin kuin Suomessa.
”Sinä talvena oli kovia pakkasia. Vaatteista oli puute, joten vilukin välillä täristeli. Neljän päivän perästä rokotuksen päättymisestä tulin kuumeeseen, enkä päässyt saunan lauteilta ylös. Mestari ilmoitti tämän ratainsinöörille. Hän sanoi: ”Selvä isorokkotapaus. Poika Viipuriin ja äkkiä.” Työjunasta otettiin veturi ja koppi, minut vietiin junaan ja matka Viipuria kohden alkoi. Sairaalassa tuntui olevan tieto tulostani. Komennettiin riisuutumaan ja sitten pesulle. Minut pestiin oikein kuurausharjalla, annettiin sairaalan asusteet ja vietiin yksinäiseen kamariin, jossa oli sänky, pöytä ja tuoli. Ovi laitettiin kovasti lukkoon. Seuraavana aamua pyrin pois, sillä olin kunnossa. Hoitaja sanoi, ettei täältä ennen kahta viikkoa pois lasketa, sillä se on isorokon kypsymisaika. Toiveet pois pääsystä raukesi. Ainoa, joka kävi kammarissa, oli sairaanhoitaja. Tämä oli kyllä kaunis kuin missi, mutta minulla oli morsian Helsingissä. Kahden viikon perästä pääsin pois pinteestä, eikä minussa mitään isorokkoa ollut.”
Tämä neljäs tärkeä opetus osoittaa, kuinka karanteeni järjestetään niin, että sillä saavutetaan tuloksia. Suomen tänä päivänä ottama linja vapaaehtoisesta karanteenista, jota ei edes kunnolla valvota, on pandemian kuriin saamisen kannalta täysin väärä.
Toivoa sopii, että rokkoherrat uskaltavat tarkastella kriittisesti omia päätöksiään ja ottavat opiksi onnistuneista käytännöistä maailmalta – ja myös Suomesta sadan vuoden takaa – ennen kuin seuraava pandemia iskee.
Kirjoittaja Nina Schleifer on Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistyksen toiminnanjohtaja ja Vapaussodan Perintö -lehden toimittaja.
