Rokkoherroja

Kouvolalainen opastinmestari Einar Lustman (s. 1896) muisteli rokkoherrana oloaan vuonna 1917 teoksessa Radoilta ja ratojen varsilta (Suomalaisen kirjallisuuden seura 1963). Katsotaanpa, olisiko nykyajan ”rokkoherroilla” THL:ssä opittavaa tästä tarinasta.

Lustman kertoo: ”Vuonna 1917 sai ratainsinööri määräyksen rakentaa radan Jäppilän pysäkiltä meren rantaan, kohtaan, jonka nimi oli Styrsudd. Minut komennettiin tälle rautatierakennukselle pikkupomoksi. Tätä rataa tehtiin suurella voimalla, työssä oli 300 miestä. Radan pituus oli 12 kilometriä, ja töiden alkamisesta kahden kuukauden jälkeen pääsi juna meren rannalle. Tänne työmaalle tuli isorokko kutsumattomana vieraana. Tämän johdosta määrättiin pakollinen rokotus kaikille. Helsingistä tuli rokottaja. Hän pyysi nuorta miestä apulaiseksi rokotukseen. Mestari sai illalla minut kätevästi esille.”

Tässä on ensimmäinen tärkeä opetus: rokotus oli kaikille pakollinen, ja rokottamiseen ryhdyttiin niin pian kuin mahdollista. Suomessa ei tähän olla pystytty ja avoimeksi jää, onnistuuko se jatkossakaan, koska valtiovalta ei ole katsonut tarpeelliseksi tukea kotimaista rokotetuotantoa.

”Minut esiteltiin rokottajalle, hänen nimeään en muista, mutta ammattinimi oli välskäri. Hän neuvoi, mitä osaa minä tulen rokotuksessa esittämään, ja minusta tuli rokkoherra 10 minuutissa. Minut rokotettiin heti kärkeen, kun näkymä oli, että tulen kansan kanssa kosketukseen”.

Toinen opetus on, että jokainen ihmisten kanssa tekemisissä oleva terveydenhuollon edustaja rokotettiin heti aluksi. Tämän pandemian aikana esimerkiksi terveyskeskuksen laboratoriohoitajat, jotka ottavat päivittäin näytteitä kymmeniltä ihmisiltä, rokotettiin kansallisen rokotusohjelman mukaan oman ikänsä määrittelemänä ajankohtana, ei ensimmäisinä.

”Kolmannen luokan lyhyt matkustajavaunu järjestettiin rokotushuoneeksi, ja kun juna pääsi kulkemaan jo 6 km päähän, veturi siirsi vaunun aina työkohteen läheisyyteen. Vaunun etupäästä tulivat rokotettavat sisään, käsivarsi paljastettuna. Lautasella oli bensiiniä, johon kastoin pumpulitukon ja sillä hankasin rokotettavaa kohtaa. Kirjuri kirjoitti nimet muistiin. Välskäri piirsi naarmun ja pisti myrkkyä haavaan. Jono kulki vaunun toisesta päästä ulos. Me ajettiin siinä 100 kappaleen vauhtia päivässä. Kun ensi kankeus oli voitettu, niin tauon aikana me juteltiin niin kuin ammattiveljet ainakin. Välskäri kertoi, että rokotettavat pelkää jälkisairautta ja neidit usein ei anna rokottaa käsivarteen rumien arpien tähden. Silloin olen rokottanut reiteen, mutta kovin ylös olen sen aina tupannut. Meille ei sattunut yhtään tällaista tapausta, vaikka naisiakin rokotettiin. Kolmen päivän jälkeen oli rokotus suoritettu.”

Kolmas oppi on tässä: 100 vuotta sitten ei tarvittu massiivista byrokratiaa, isoja rokotuspisteitä, runsaslukuista henkilökuntaa ja kankeaa rokotusaikojen sopimista etukäteen vaan liikkuvia rokotuspisteitä, joihin ihmiset pääsivät helposti. Näinhän on tämän pandemian aikana toimittu onnistuneesti mm. Israelissa – toisin kuin Suomessa.

”Sinä talvena oli kovia pakkasia. Vaatteista oli puute, joten vilukin välillä täristeli. Neljän päivän perästä rokotuksen päättymisestä tulin kuumeeseen, enkä päässyt saunan lauteilta ylös. Mestari ilmoitti tämän ratainsinöörille. Hän sanoi: ”Selvä isorokkotapaus. Poika Viipuriin ja äkkiä.” Työjunasta otettiin veturi ja koppi, minut vietiin junaan ja matka Viipuria kohden alkoi. Sairaalassa tuntui olevan tieto tulostani. Komennettiin riisuutumaan ja sitten pesulle. Minut pestiin oikein kuurausharjalla, annettiin sairaalan asusteet ja vietiin yksinäiseen kamariin, jossa oli sänky, pöytä ja tuoli. Ovi laitettiin kovasti lukkoon. Seuraavana aamua pyrin pois, sillä olin kunnossa. Hoitaja sanoi, ettei täältä ennen kahta viikkoa pois lasketa, sillä se on isorokon kypsymisaika. Toiveet pois pääsystä raukesi. Ainoa, joka kävi kammarissa, oli sairaanhoitaja. Tämä oli kyllä kaunis kuin missi, mutta minulla oli morsian Helsingissä. Kahden viikon perästä pääsin pois pinteestä, eikä minussa mitään isorokkoa ollut.”

Tämä neljäs tärkeä opetus osoittaa, kuinka karanteeni järjestetään niin, että sillä saavutetaan tuloksia. Suomen tänä päivänä ottama linja vapaaehtoisesta karanteenista, jota ei edes kunnolla valvota, on pandemian kuriin saamisen kannalta täysin väärä.

Toivoa sopii, että rokkoherrat uskaltavat tarkastella kriittisesti omia päätöksiään ja ottavat opiksi onnistuneista käytännöistä maailmalta – ja myös Suomesta sadan vuoden takaa – ennen kuin seuraava pandemia iskee.


Kirjoittaja Nina Schleifer on Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistyksen toiminnanjohtaja ja Vapaussodan Perintö -lehden toimittaja. 

Kauas kantaa maine

Marsalkka Mannerheim vietti viimeiset vuotensa Sveitsissä, jonne myös pystytettiin muistomerkki 14. toukokuuta 1955. Oheisessa blogissa kerrotaan muistomerkistä sekä Mannerheimin eläkepäivistä Valmont’issa. Mannerheim tunnettiin ja häntä arvostettiin Sveitsissä, mutta hänen yksityisyyttään myös kunnioitettiin.

Lue lisää

Äitienpäiwät

Suomen ensimmäistä äitienpäiväjuhlaa vietettiin heti vapaussodan jälkeen 7. heinäkuuta 1918. Seuraavana vuonna juhlaa vietettiin jo monella paikkakunnalla, ja päiväksi vakiintui ensin toukokuun kolmas sunnuntai. Ikimuistoista äitienpäivää vietettiin vuonna 10.5.1942, jolloin sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim myönsi 25-vuotiaan vänrikki Toivo Jussilan aloitteesta kaikille Suomen äideille Vapaudenristin.

Lue lisää

Aamukammasta TJ-biiseihin

Meidän perinnetyössä mukana olevien ”vanhemman kaartin” edustajien on hyvä välillä kurkistaa nykypäivän varusmiesten maailmaan, sillä hekin elävät ajassa ja kehittävät uusia muotoja vanhoille perinteille. Kuten tuttua, asevelvollisten astuttua armeijan palvelukseen he alkavat oitis laskea jäljellä olevan palvelusajan pituutta eli aamujen määrää (TJ = tänään jäljellä). Siitä voi pitää lukua perinteiseen tapaan tukkimiehen kirjanpidolla, "aamukamman" piikkejä katkomalla – tai nykyajan tyyliin älypuhelimella. Lue blogistamme, mitä uutta nykysovellukset tuovat varusmiesten arkeen.

Lue lisää

Kunniaa Helsingin vapautuksessa kaatuneille

Tänään 12.4.2021 on tullut kuluneeksi 103 vuotta Helsingin vapautuksesta. Yhdistyksemme laski perinteisesti ruotsinkielisen sisaryhdistyksen kanssa seppeleet Vanhassa kirkkopuistossa oleville vapaussodan hautamuistomerkeille. 20 vuotta vapaussodan päättymisen jälkeen toimitti Helsingin valkokaartin työvaliokunta Helsingin vapautukseen liittyvän muistojulkaisun, josta on tuoreimpaan blogiimme poimittu ylipäällikkö Mannerheimin tervehdys sekä erään kirkkopuistoon haudatun valkokaartilaisen tarina.

Lue lisää

Satavuotiaan Sakon tarina – Suojeluskuntain Ase- ja Konepajasta vientiteollisuuden valtiksi

Tiesitkö, että Suomen Punainen Risti on tiettävästi maailman ainoa järjestönsä kansallinen yhdistys, joka on harjoittanut aseteollisuutta? Tämä käy ilmi tänään 1.4.2021 100-vuotisjuhlaansa viettävän Sakon tarinasta. Lue tuoreimmasta blogistamme, miten Suojeluskuntain yliesikuntaan vuonna 1919 perustetusta taisteluvälineosastosta ja asepajasta kehittyi Suojeluskuntain Ase- ja Konepaja eli Sako Oy ja monien mielenkiintoisten vaiheiden jälkeen Euroopan suurin laadukkaiden pulttilukkoisten kiväärien valmistaja, jonka tuotannosta noin 98 % menee vientiin.

Lue lisää

Yhdistyksemme toiminta laajeni Itä-Uudellemaalle

Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistys ry on perustanut 19.3.2021 Itä-Uudenmaan osaston, jonka pääasiallinen toiminta-alue on Porvoo ja Loviisa. Itä-Uudenmaan osasto osallistuu ja järjestää alueellaan vuosien 1918–1945 sotiimme ja Suomen itsenäistymiseen liittyviä perinne- ja vuositapahtumia, sekä tuottaa perinne- ja sotahistoriaa koskevia erilaisia julkaisuja. Tarkoitus on tehdä tiivistä yhteistyötä ruotsinkielisen sisarjärjestömme Frihetskrigets Södra Traditionsförening rf:n sekä paikallisten maanpuolustus- ja reserviläisjärjestöjen kanssa. Toimintaa koordinoi ylil evp, MPK:n sotilaskouluttaja (Uusimaa ja Hamina) Jarkko Törmänen.

Lue lisää

Lotta-järjestön merkkipäivä

Lotta Svärd -järjestön perustamisesta tulee kuluneeksi 100 vuotta. Tiettävästi ylipäällikkö Mannerheim käytti julkisesti ensimmäisenä vapaussodassa suojeluskuntia avustaneista naisista nimitystä Lotta Svärd kiitospuheessaan Suomen naisille Helsingissä 16. päivänä toukokuuta 1918. Seuraavassa professori Eeva Tapio valottaa liikkeen syntyä ja toimintaa.

Ryhdyttäessä perustamaan suojeluskuntia vuoden 1917 levottomuuksien aikana elpyi jääkärivärväyksen jälkeen pysähtynyt naisten toiminta. Suojeluskuntien kahvituksen ja muonituksen ohella naisia oli mukana myös aseiden hankinnassa ja kuljetuksessa. Varsinaisen toiminnan voidaan katsoa käynnistyneen suojeluskuntien järjestäytymisen ja valkoisen armeijan perustamisen myötä. Lähinnä huolehdittiin oman paikkakunnan suojeluskuntien saattamisesta toimintavalmiiksi, ja aloitettiin yhteisvoimin valmistaa vaatteita ja majoitustarvikkeita. Varsinkin muonituksesta joutuivat naiset huolehtimaan sekä paikallisesti että erityisesti sellaisilla paikkakunnilla, jotka olivat joukkojen läpikulkupaikkoja, koulutuskeskuksia tai joukkojen keskityspaikkoja.

Lue lisää

Sädesade syksy-yössä

”Kalevala on Suomen kansan henkinen itsenäisyysjulistus, jota oli aikanaan seuraava myöskin valtiollinen itsenäisyys”, todettiin Itä-Häme -lehden pääkirjoituksessa 27.2.1935. ”Tänä eripuraisuuden ja aineellisuuden ankeana aikana tarvitaan sellaista henkistä sisältöä, jota Kalevalamme antaa. Sen kunnioittaminen ja siihen tutustuminen on raatajaisien ja -äitien kunnioittamista ja heidän työnsä kiittämistä. Siihen on meillä suuri syy senkin tähden, että Kalevalamme korotti meidät ”kansakuntien joukkoon”, kirjoitettiin puolestaan seuraavana päivänä ilmestyneessä Savon sanomissa. Sopisivatko nämä sanat tähänkin päivään?

Kalevala on innoittanut niin tieteen- kuin taiteen tekijöitä, ja lehtikirjoituksiakin on epäilemättä tuhansia sivuja – blogissamme esittelemme muutamia Kalevalaan liittyviä poimintoja Kansalliskirjaston digitaalisesta lehtitietokanasta.

Lue lisää