Kukkia sankarivainajille

Yhdistyksemme arvostettu jäsen Einari Aakenus siunattiin 25.5.2024 haudan lepoon. Einarin ja hänen omaistensa toiveiden mukaisesti veimme tilaisuuden jälkeen kukat Hietaniemeen kunnioittamaan sankarivainajien muistoa. Vapaussotureiden hauta-alueelle laskettiin arkun päällä ollut perinneyhdistyksen väreihin sommiteltu kukkalaite sekä ruusu jokaiselle 34 haudalle. Myös Saksanniemen sankarivainajat huomioitiin ruusuin. Marsalkka Mannerheimin hauta ja Sankariristi saivat sinivalkoiset kukkalaitteet. Kuvissa Einari Aakenuksen tytär Outi Laine, yhdistyksemme toiminnanjohtaja Nina Schleifer sekä kunniavartiossa olleet Heikki Pietilä oman yhdistyksemme edustajana ja Keijo Talja Itä-Helsingin reserviupseerien edustajana.

Valokuvat Tapsa K ja Nina Schleifer

Perinneretki Niinisaloon ja Satakuntaan 18.–19.5.2024

Yhdistimme Vapaussodan Perinneliiton kesäpäivään retken, joka sisälsi yhdessäoloa samanhenkisessä seurassa, hyvää ruokaa ja mielenkiintoista ohjelmaa. Perinteistä kesäpäivää vietettiin Porin prikaatissa lauantaina 18.5.2024. Koska Helsingistä Niinisaloon on 3,5 tunnin ajomatka, emme suunnitellusti osallistuneet aamupäivän ohjelmaan.

Ennätimme kuitenkin nauttia sotilaskodissa herkulliset munkkikahvit ennen elämyksellistä valjakkoesitystä tykinlaukauksineen. Majuri evp Perkka Termala, viimeisen hevosvetoisen tykkipatterin päällikkö, kertoi hevosvetoisen tykistön historiasta ja selosti näkemäämme Euroopan ainoan tykkivaljakon asemaanajoa.

Varuskuntaravintola Falkonetissa nautimme maukkaan veljeslounaan, jota ennen evl evp Pauli Pukaralammi kertoi varuskunnan perinteistä ja koulutuskeskuksen 106-vuotisesta historiasta. Pääjuhlan avaussanat lausui Vapaussodan Porin seudun perinneyhdistyksen pj. Tapio Laine. Juhlapuheen piti kenraalimajuri evp Markku Myllykangas, Porin prikaatin tervehdyksen toi ev Jami Virta, Kankaanpään kaupungin tervehdyksen kaupunginjohtaja Mika Hatanpää, Vapaussodan Perinneliiton tervehdyksen pj. Jouni Koskela ja Vapaussoturien Perinnesäätiön tervehdyksen pj. Matti Soini. Tilaisuuden musiikista vastasivat Laivaston soittokunta ja Kankaanpään Korsutöpinä.

Lämmin kiitos kaikille järjestäjille erittäin onnistuneesta kesäpäivästä tarjoiluineen ja ohjelmineen sekä isänmaallisesta ja arvokkaasta pääjuhlasta!

Ennen lähtöä seurueemme oli vielä yhteiskuvassa talvisodan muistokiven vieressä. Tältä paikalta lähti noin 2500 miestä ja 930 hevosta talvisotaan. Kiveen on ikuistettu koskettava lause: ”Vapaus oli elämämme ehto ja rukous henkinen voima. Perinnöksi jäi vapaa isänmaa.”

Niinisalosta matkasimme Poriin, jossa majoituimme Sokos Hotel Vaakunaan. Bussimatkalla matkanjohtajana toiminut Nina Schleifer kertoi Porin historiasta, rakennuksista ja veistoksista. Nautimme vielä päivän päätteeksi herkullisen illallisen eräässä Porin parhaimmista ravintoloista, Raatihuoneen kellarissa. Keskustelu oli vilkasta – ja kajautimmepa muutaman laulunkin kabinettimme suojassa.

Sunnuntaina kävimme aluksi tutustumassa Keski-Porin kirkon edessä olevaan vapaussodan muistomerkkiin sekä vaikuttavaan Sankarimuistomerkkiin. Tämän ”Isänmaa kutsuu, Etulinjoilla, Matkanpää, Risti kirkastuu ja Elämä jatkuu” -veistosryhmän on veistänyt Aimo Tukiainen. Kivipaadessa oli teksti ”Me olemme omatunto maan” – tuntui luontevalta ryhmittyä yhteiskuvaan sen taakse, sillä olemmehan ottaneet tehtäväksemme viedä vapaussoturien viestiä eteenpäin tuleville sukupolville.

Seuraava kohteemme oli Harjavallassa sijaitseva vapaaherra, kuvanveistäjä, siluetisti, kirjailija, maalari ja keräilijä Emil Cedercreuzin kiehtova museo ja veistospuisto. Tämän monilahjakkuuden elämää ja tuotantoa ei voi kuin ihailla! Yhteiskuvan halusimme luonnollisesti Mannerheimin ratsastajapatsaan edessä. Mannerheimin kerrotaan todenneen Cedercreutzin veistotaidoista: ”Kuka tahansa pystyy veistämään minut, mutta vain Emil Cedercreutz pystyy veistämään hevosen alleni.”

Harjavallasta jatkoimme Humppilaan, jossa lounastimme Humppilan Lasitornissa ja tutustuimme kesäkuussa avattavaan Ritarigallerian näyttelytilaan oppaanamme Henry Vilja. Tämän Suomen ensimmäisen Mannerheim-ristin ritarien museon perustamisen on mahdollistanut EU:lta saatu rahoitus. Vt. kunnanjohtaja Antti Ahonen kertoi Hankkeesta lisää Humppilan kunnantalossa, jossa nautimme vielä maukkaat wienerleipäkahvit. Toivotamme menestystä arvokkaalle museohankkeelle ja kiitämme isäntiämme mielenkiintoisesta vierailusta!

Vapaussodan päättymisen muistopäivä 16.5.2024

Olli Korkalainen ja Heikki Pietilä kannattelivat lippuja kunnianosoituksissa Vapaussodan päättymisen muistopäivänä 16.5.2024. Kukkatervehdyksen Hietaniemessä Saksanniemen sankarivainajien hautapaadelle laskivat Nina Schleifer ja Liisa Viranko [kuva 1 / JS]. Vapaussoturien sankarihaudoilla kunniatehtävän suoritti Jari Sartimo Liisa Virangon kanssa [kuva 2 / NS].

Vanhassa kirkkopuistossa kanssamme kunnianosoituksissa olivat monivuotisen perinteen mukaisesti myös Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö ja Frihetskrigets Södra Traditionsförening. Helsingin vapautuksessa kaatuneiden suomalaisten hautamuistomerkille VIMS:in seppeltervehdyksen laskivat Jyrki Kiviharju ja Jussi Niinistö [kuva 3 / JS] Jarmo Korhosen ja Ari Åbergin vastatessa meidän yhdistyksemme seppeleen laskusta [kuva 4 / NS]. Tilaisuudessa otettiin myös yhteiskuva [kuva 5 / VM]. Saksalaisten hautamuistomerkin kunniatehtävän suorittivat Frihetskrigets Södra Traditionsföreningin edustajat Carl-Johan Hindsberg, Fred Packalén ja Mimi Wiik [kuva 6 / NS].

Kiitos ja kunnia sankarivainajille!

Kunnianosoitusten jälkeen kuulimme Ostrobotnian Jääkärikabinetissa erittäin mielenkiintoisen lounasesitelmän, jonka piti majuri Marko Maaluoto aiheesta ”Autojoukot Helsingissä 1918–2024” painopisteen ollessa erityisesti vapaussodissamme [kuvat 7 ja 8 / NS]. Aiheesta lisää seuraavassa Vapaussoturissa.

Kuvat Vesa Määttä (VM), Jari Sartimo (JS) ja Nina Schleifer (NS)

Kansallinen veteraanipäivä 27.4.2024

27.4. vietettiin Kansallista veteraanipäivää. Tämän vuoden teema ”Veteraanien perintö turvataan – yhdessä onnistumme” viestii veteraanien perinnön säilymisen ja sen jatkuvan tunnettuuden turvaamisen tärkeydestä. Ja se juuri on meidän ydintehtävämme – tervetuloa mukaan toimintaan. Kuvassa kunnianosoitukset Mannerheimin patsaalla. Yhdistyksemme lippua kannattelee Heikki Pietilä, valokuvat Rauno Loukkola ja Pekka Lahermaa.

Helsingin vapautuksen vuosipäivä 12.4.2024

Tiistaina 12.4.2024 järjestettiin Vanhassa kirkkopuistossa Helsingin vapautuksen vuosipäivän kunnianosoitukset, jossa lippuja kannattelivat Olli Korkalainen ja Jari Sartimo. Seppeltervehdykset vapaussoturien hautamuistomerkille ja saksalaisten hautamuistomerkille laski kolme puheenjohtajaa: Jouni Koskela (Vapaussodan Perinneliitto), Ari Åberg (Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistys) ja Carl-Johan Hindsberg (Frihetskrigets Södra Traditionsförening).

Saksalaisten hautamuistomerkin suunnittelivat Gunnar Finne ja J. S. Sirén ja suomalaisten muistomerkin Elias Ilkka ja Erik Bryggman. Suomalaisten kivipaatta koristavien ratsastavia nuorukaisia ja hevosta suitsista pitelevää nuorukaista esittävien reliefien esikuvan on katsottu olevan Ateenan Akropolis-kukkulalla sijaitsevan Parthenonin temppelin friisit. Suomalaista kulttuuria pidettiin läntisen kulttuurin itäisenä etuvartioasemana samoin kuin aikoinaan Kreikkaa, joka myös taisteli suurta itäistä vihollista vastaan.

Yhdistyksemme kunniajäsen Liisa Viranko kutsui kunnianosoituksiin osallistuneet kotiinsa kohottamaan maljan vapautetulle pääkaupungille. Päivä on emännällemme erityisen merkityksellinen, sillä hänen isänsä, filosofian maisteri, eduskunnnan pikakirjoittaja Allan Viranko, osallistui Helsingin Jääkäriprikaatin riveissä syntymä- ja kotikaupunkinsa vapauttamiseen Punavuoren kallioilla lähellä Normaalilyseota.

Samassa yhteydessä liiton puheenjohtaja Jouni Koskela luovutti Jari Sartimolle Sinisen Ristin tunnustukseksi osallistumisesta vapaussodan perinneliiton toimintaan ja vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön vapaussoturiperinteen hengessä.

Sääntömääräinen kevätkokous 5.3.2024

Vapaussotiemme Helsingin Seudun Perinneyhdistys ry:n sääntömääräinen kevätkokous pidettiin Väestönsuojelumuseossa 5.3.2024. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Lars-Erik Wilskman ja sihteeriksi Juhani Laine. Toiminnanjohtaja Nina Schleifer esitti edellisen vuoden toimintakertomuksen, tilinpäätöksen ja toiminnantarkastajien lausunnon. Toimintakertomus on luettavissa Vain jäsenille -osiossa täällä. Kokous päätti vahvistaa tilinpäätöksen ja myöntää hallitukselle ja muille vastuuvelvollisille vastuuvapauden.

Kokous kutsui hallituksen esityksestä yksimielisellä päätöksellään yhdistyksen kunniajäseneksi apteekkari Liisa Virangon. Tämä päätös kertoo syvästä kiitollisuudesta hänen työtään kohtaan meille kalliiden perinteiden kantajana ja niiden tulevaisuuden rakentajana. Puheenjohtaja Ari Åbergilla oli ilo luovuttaa Liisalle tästä kertova kunniataulu kukkien kera.

Kokouksen jälkeen kuulimme Antti-Jussi Salmenlinnan seikkaperäisen esityksen aiheesta ”Sodan ajan väestönsuojelu ja ilmavalvonta”. Esityksestä kerrotaan enemmän seuraavassa Vapaussoturissa 2/2024.

24.2.2024 – Viron itsenäisyyspäivä ja Venäjän Ukrainassa aloittaman hyökkäyssodan muistopäivä

Tänään muisteltiin vihamielisen itänaapurimme reunavaltioita. Päivä alkoi Viron itsenäisyyspäivän juhlinnalla. Kello 12 suoritettiin kunniakäynti ja seppeleenlasku sodissamme kaatuneiden virolaisten vapaaehtoisten hauta-alueella Malmin hautausmaalla [kuva 1, Liisa Viranko] ja klo 14 oli vuorossa seppeleenlasku Viron vapaussodassa kaatuneiden suomalaisten vapaaehtoisten haudalle Vanhassa kirkkopuistossa. Vapaussodan Perinneliiton seppeleen laskivat liiton varapuheenjohtaja Nina Schleifer, Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistyksen hallituksen jäsen Heikki Pietilä sekä Akateemisen Karjala-Seuran Perinneyhdistyksen puheenjohtaja Pekka Lehtiö [kuva 2, Olavi Vähäkallio]. Kunnianosoitusten jälkeen suurlähettiläs Sven Sakkov tarjosi lämmikkeeksi Vana Tallinia, teetä ja lihapiirakoita sekä kutsui läsnäolijat kuuntelemaan virolaisen näyttelijän Siim Maatenin lukemia runoja Eino Leinon patsaalla. Eino Leino oli saanut päivän kunniaksi kaulaliinan, jossa olivat sekä Viron että Ukrainan värit [kuvat 3 ja 4, Nina Schleifer].

Kello 17 alkoi Valoa Ukrainaan -tapahtuma Senaatintorilla Helsingin tuomiokirkon kellojen soitolla ja minuutin hiljaisella hetkellä. Mm. eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho ja Ukrainan suurlähettiläs Olga Dibrova pitivät koskettavat puheet ja ukrainalaiset kuorot esittivät kauniin Rukous Ukrainasta -kappaleen. Tilaisuus päättyi Ylioppilaskunnan Laulajien triplakvartetin esittämään Finandia-hymniin ja kynttilöiden laskuun Tuomiokirkon portaille. Kauniina yksityiskohtana kerrottakoon: kynttilät kerätään tilaisuuden jälkeen energia- ja valonlähteiksi rintamalle Ukrainaan [kuva 5, Nina Schleifer]. Slava Ukraini!

Helsingin suurpommitukset

Helsingin suurpommituksista tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta. Kunniajäsenemme professori Ohto Manninen on kirjoittanut oheisen artikkelin Helsingin kohtalon hetkistä vuonna 1944.

Neuvostoliiton ylijohdon alaiset kaukotoimintailmavoimat (ADD) suorittivat Helsinkiin helmikuussa 1944 kolme suurpommitusta kymmenen päivän välein. Välipäivinä pommitettiin muita kaupunkeja, Pohjois-Venäjällä, Virossa ja Suomessa, mm. Kotkaa ja Turkua sekä Pohjois-Suomen kaupunkeja.

Kolmen suurvallan johtajien – Stalinin, Rooseveltin ja Churchillin – marras-joulukuussa 1943 pitämän tärkeän Teheranin konferenssin jälkeen kaukotoimintailmavoimien komentaja Golovanov vieraili Stalinin luona. Stalin puhui Suomen sodasta irrottamisen välttämättömyydestä ja pohti voitaisiinko tämä saada aikaan pelkästään ilmavoimien avulla. Englannin ilmavoimien 1000 pommikoneen iskusta Kölniin oli saatu melkoisia tuloksia. Golovanov vastasi Stalinille, että ilmavoimat pystyisivät irrottamaan Suomen sodasta, mutta arveli, ettei Suomen hallitus toivoisi pääkaupunkia pyyhkäistäväksi maan pinnalta. Stalin katsoikin, että asiaa oli vielä mietittävä.

Golovanov sai joulukuun puolivälissä käskyn lähteä Leningradiin. Pohjoinen suunta oli tulossa painopisteeksi, kun tammikuussa 1944 oli määrä aloittaa operaatio Leningradin saarron lopulliseksi murtamiseksi. Ennen lähtöä hän vielä vieraili Stalinin luona. Tämä katsoi, että oli välttämätöntä panna Suomen kansa kärsimään, jotta sotilaallinen uhka voitaisiin poistaa luoteissivustalta.

Stalin epäröi mutta Golovanov katsoi, että ADD:n oli valmistauduttava Suomeen suoritettaviin iskuihin samanaikaisesti Leningradin rintaman tulevan operaation kanssa. Iskut kohdistettaisiin sotateollisuuteen, Helsingin satamaan, ratapihaan ja esikaupungeissa oleviin sotilaskohteisiin. Varsinaisen kaupunkiasutuksen pommituksesta pidättäydyttäisiin. Ensimmäinen hyökkäys suoritettaisiin muutamalla sadalla koneella, ja tarpeen vaatiessa lisättäisiin jatkossa voimaa.

Pommitusten tarkoituksena siis oli järkyttää Suomen puolustustahtoa ja saada Suomi vetäytymään sodasta. Ulkoministeri V.M. Molotov mainitsi 12.2. Yhdysvaltain edustajalle A. Harrimanille nimen omaan, että Helsingin ja muiden sopivien kaupunkien pommittaminen voisi olla avuksi itsepäisten suomalaisten saattamisessa järkiinsä. Tästä päätellen pommitukset oli suunnattu selkeästi siviiliväestöä vastaan. Ne olivat terroripommituksia, joilla oli poliittinen tarkoitus. Lentäjille syyksi ilmoitettiin Helsingin alueen sotatuotannon vahingoittaminen, mutta lentodivisioonien asiakirjoissa puhutaan painokkaasti Suomen pääkaupungin ja hallinnollisen keskuksen pommittamisesta.

Ajoittaminen

Stalinin ja Golovanovin keskustelussa sovittiin hyökkäyksen käynnistämiseksi tunnussana, jonka Stalin ilmoittaisi puhelimessa henkilökohtaisesti Golovanoville. Kukaan ei saisi tietää hyökkäyksestä etukäteen. Valmisteluja ei silti voitu välttää, ja ainakin 8. Lentoarmeijakunnan 12.12. antamassa, 1. Kaartin lentoarmeijakunnan 15.12. antamassa ja 3. Kaartin lentoarmeijakunnan antamassa käskyssä annettiin tehtävä pommittaa Helsinkiä. Lähtökäskyä ei kuitenkaan kuulunut.

Hyökkäystä jouduttiin siirtämään sään takia. Sää esti tai rajoitti lentoja Suomenlahdella noin 20.-30.1. ja 2.-5.2. sekä myöhemmin vielä 9.2., 11.2., 19.2. ja 21.2. Lähtöön olisi oltu valmiina jo paljon aikaisemmin. Esimerkiksi 3. Kaartin lentoarmeijakunta sai 1.1. käskyn hyökätä Helsinkiin seuraavana yönä, mutta käsky peruttiin. 4. Kaartin lentoarmeijakunta antoi vastaavat taistelukäskyt 25.12., 2.1. ja 31.1., mutta taas hyökkäys peruttiin. Kun taistelukäskyt oli kirjoitettu jo etukäteen, lähtö oli sitten suhteellisen nopea. Esimerkiksi 6.2. tehtävänannosta starttiin kului noin 4 tuntia, mutta 26.2. vain 2 tuntia.

Yksinomaan Helsinkiä varten pommikoneita ei siis Suomen suunnalle siirretty – niitä  käytettiin auttamaan Leningradin rintamaa moukaroimaan saksalaismiehittäjien asemia. Stavka oli jo marraskuun lopulla 1943 tehnyt päätöksen tukea Leningradin saartorenkaan murtamista kaukotoimintailmavoimien hyökkäyksellä. Siten oli estettävä saksalaisia tuomasta reservejään rintamalle. Baltian suunnan valmiuskäsky annettiin vasta 4.1.

Lähtökäsky

Vasta 6.2. Stalin soitti Golovanoville tunnussanan, ja seuraavana yönä seurasi ensimmäinen isku. Sotilaspoliittinen tilanne oli nyt kypsä. Neuvostojohdolle oli vuodenvaihteessa selvinnyt, että rauhanhalua jo osoittanut Suomen johto oli päättänyt jäädä odottamaan tilanteen kehitystä. Presidentti Ryti ja marsalkka Mannerheim arvioivat kyllä Saksan häviävän maailmansodan, mutta uskottiin, että Suomi voisi jäädä sivuun Keski-Euroopan ratkaisutaisteluista.

Suomalaisten odottelu ei tyydyttänyt Stalinia. Esimerkkiä ei tarvinnut hakea kaukaa. Länsivallat olivat pommittaneet mittavasti Saksaa,  mm. Berliiniä ja Hampuria. Kaukopommitusilmavoimat olivat suursodan yleiskulun takia käytettävissä Leningradin seudulla.

Stalinin johtaman ylijohdon eli stavkan alaiset kaukotoimintailmavoimat (ADD) olivat vuoden 1943 aikana toimineet etupäässä suurten taisteluiden tukitehtävissä.  Kaukotoimintailmavoimissa oli helmikuussa 1944 yhteensä 17 lentodivisioonaa. Lentokunnossa oli noin 900 pommikonetta. Kokonaismäärä saattoi olla 30 % korkeampi kuin lentokunnossa olevien määrä.

Suuri osa koneista oli lisenssillä valmistettuja DC-3 -koneita (neuvostomerkintä Li-2), matkustajakoneista pommikoneiksi muunnettuja koneita. Niiden pommikuorma oli vähäinen, korkeintaan 1000 kg. Varsinaisia pommikoneita olivat neuvostovalmisteiset Il-4 (eli DB-3f)-koneet ja amerikkalaiset B-25-koneet sekä raskaat Pe-8-koneet, jotka pystyivät pudottamaan jopa 5000 kg pommeja. Helsinkiin lensi 26.2. taistelutehtävässä A-20-G-koneita, amerikkalaisen Boston-tyypin tykkiversioita.

Suomen-lennon kokonaiskesto oli Moskovan takaa lähteneillä Pe-8 -koneilla 6 1/2-7 tuntia. Toropasta lentäneet Il-4-koneet viipyivät matkalla kohteeseen yleensä 1. lennolla noin 3 tuntia ja yön toisella lennolla vain noin 2:30. Volhovstroi-alueelta tulleiden Li-2-koneiden lentoaika oli neljä tuntia, menomatka kaksi tuntia. Kannakselle siirryttyä kokonaislentoaika oli noin 3 tuntia, maalille noin 1:30. Turun lento kesti 4:30-4:50 (menomatka 2:20). – Kun koneet lastattiin uuteen yritykseen samana yönä, laskeutumisen ja startin väli oli 1:50.

Pommituslennoilla noudatettiin täydellistä radiohiljaisuutta maaliin asti, mutta pommien pudottamisen jälkeen joka kone ilmoitti suorituksensa johtokeskukseen.

Pommitusten ajoitus

Paljon huomiota on kiinnitetty siihen, että Helsingin pommitukset tapahtuivat 10 päivän välein. Varoitusten toistuminen oli todella sopivan näyttävää, sillä operaatioiden valmisteluun ei monta päivää tarvittu, itse asiassa vain muutama tunti, kun suunnitelmat olivat etukäteen valmiina. On kysytty, miksi jäi tulematta seuraava pommitus, joka siis olisi ollut vuorossa maaliskuun 7. päivänä. Puolittain huumorimielessä on esitetty, että kansainvälisen naistenpäivän ennakkojuhlinta olisi estänyt ilmaan nousun. Itse asiassa kaukoilmavoimat hyökkäsivät juuri samaisena 7. ja 8. päivän välisenä yönä Narvaan.

Kymmenen päivän rytmi näyttää olleen vain sattuma. Kaukoilmavoimat joutuivat välillä peruuttamaankin lentojaan sään takia. Helsinki oli toteutuneiden lisäksi helmikuussa käskettynä kohteena ainakin 1.2.-3.2., 8.2., 27.2. ja 28.2., mutta lennot peruutettiin.

Helsingin rinnalle käskettiin 9.2. valmisteltaviksi Kotka ja Turku, joista lähtö Kotkaan toteutui 10.2. Turku oli käskettynä kohteena 15.-16.2. ja 22.-24.2., ja näistä siis toteutui pommitus melko huonossa säässä 22.2. Mainittujen kaupunkien lisäksi valmisteltavaksi kohteeksi otettiin 15.2. vielä Tampere, ja eräät armeijakunnat olivatkin muutamia päiviä valmiudessa Tampereen pommitukseen.

Maalit

Golovanov antaa muistelmissaan ymmärtää, että pommit oli tarkkuutettu sotatalouskohteisiin ja varsinaisen kaupungin ulkopuolelle. Helsingin pommituksia varten joulukuun lopussa jaetussa karttapiirroksessa on merkitty 19 sotilaslaitosta (esikuntia ja kasarmeja), 12 merisotalaitosta (satamia ja telakoita), 9 teollisuuslaitosta, 5 rautatiealuetta ja asemaa, 9 varastoaluetta sekä 6 valtiojohdon rakennusta, mm. presidentinlinna, eduskuntatalo, valtioneuvosto ja Suomen pankki.

Lentodivisioonien ja -rykmenttien tehtävissä oli määritelty neliö, jonka keskustaan pommitus tarkkuutettiin. Neliön kulmina olivat kaartin maneesi, kaapelitehdas, Eteläisen rautatiekadun varastoalue ja päärautatieasema. Näiden pisteiden keskusta oli suunnilleen Vanhankirkon kohdalla, joten aluepommitus suuntautui asuma-alueille. Jossain sotapäiväkirjassa mainitaan nimenomaan kohdealueen musertaminen.

Eräille lentorykmenteille annettiin täsmäkohteita. 5. Kaartindivisioonan Mitchell B-25-koneet saivat 6.2. kohteekseen Kaartin maneesin ja Kaapelitehtaan. 9.Kaartindivisioonan Li-2:ien kohteiksi tulivat Kruununhaan sotilaskohteet (kuten viljamakasiini, joka toimi sodan jälkeen sota-arkistona, ja sotakorkeakoulu) ja valtiojohdon rakennukset (kuten Suomen pankki, valtioneuvosto ja presidentinlinna). Vastaavasti 45.Divisioona suurine Pe-8-koneineen sai 26.2. kohteikseen ns. Kaartin kaupungin (n.s. Smolnasta Kaartin maneesiin), kaapelitehtaan ja Jätkäsaaren sekä rautatieaseman ja linja-autoaseman tienoon. – Yhden Pe-8:n kaksi viiden tonnin pommia pudotettiin 6.2.: Lasipalatsin ja rautatieaseman tienoille ja kaapelitehtaan ja Hietalahden telakan tienoille.

Yleisohjeeksi tuli, että pommilasti määräytyisi lentäjän kokemuksen mukaan, joten tuoreempi lentäjä sai ottaa vähemmän lastia. Ensimmäisen pommituksen jälkeen vedettiin johtopäätös, että asutuskeskuksia pommitettaessa oli oltava runsaasti 1 ja 2,5 kg palopommeja. Kutakin kymmentä konetta kohti oli yksi valaisukone. Samanaikaisesti kohdetta valaisi toistakymmentä laskuvarjopommia.

Kolmantena pommitusyönä eräät pommittajat ennättivät käydä Helsingin yllä kolmekin kertaa, mutta osittain tämä estyi, kun pommit ja polttoaine pääsivät Kannaksen tukikohdissa loppumaan.

Helsingin ilmatorjunnan ansiosta noin 90 % pommeista osui Helsingin ulkopuolelle, kun lentäjät kääntyivät usein pois Helsingin keskustan kaakkoispuolelta. On kuitenkin liioiteltu se käsitys, jonka mukaan kokemattomat lentäjät olisivat lentäneet jonossa ja eksyneet johtajan perässä pois kohteesta. Pommitukset oli ainakin osaksi määrä suorittaa yksittäissuorituksina ja suomalaisten tutkakartoista nähdään, että koneet tosiaan lähestyivät eri suunnista.

Operaatiota varten ADD:hen otettiin ulkopuolelta kokeneita lentäjiä ja lentoperämiehiä. 6.2. otettiin 4.KAK:aan laadukkaita lentäjiä ja perämiehiä 113. Yömetsästäjärykmentistä.

Suunnistus kohteeseen näyttää onnistuneen erinomaisesti. Jäljempänä tuleville oli eduksi, että palava Helsinki näkyi jo kaukaa, jopa 250 km päästä. Ilmasta kaikesta päätellen nähtiin hyvin pommitusten tulokset. Kussakin divisioonassa otti yleensä yksi tai kaksi konetta valokuvia kohteesta. Kullakin divisioonalla oli yhdestä kolmeen kontrollöörikonetta, jotka viipyivät kohteen yllä puolisen tuntia.

Neuvostoraportit kehuvat yleensä pommituksen onnistumista. Ennen Helsingin toista pommitusta on opetuksena mainittu, että tarkkuus on huono. Torjunnan tehokkuus näkyy siitä, että pommituskorkeus useassakin raportissa esitettiin nostettavaksi 2000-7000 metristä 5000-8000 metriin.

Helsingin ensimmäisessä pommituksessa neuvostokoneet – 17 lentodivisioonasta – suorittivat  777 lentoa, joista 725 katsottiin päätyneen kohdealueelle, Vastaavasti toisena pommitusyönä – jolloin koneita oli käytännössä vain 10 lentodivisioonasta – suoritettiin 403 lentoa, joista 382:n katsottiin päätyneen kohdealueelle ja kolmantena yönä suoritettiin – 15 lentodivisioonan voimin – 920 lentoa, joista 875:n katsottiin päätyneen kohdealueelle. Kaikkiaan siis suoritettiin 2100 lentoa, joista 1982:n katsottiin saapuneen kohdealueelle.

Torjunta

Helsingin puolustajan etuna olivat tehokas torjuntajärjestelmä ja siihen liittyvä kyky saada sulkuammunnoin pommikoneet kääntymään ennen maalia. Taistelun johtamista ja tulta helpottivat ratkaisevasti tutkat ja valonheittimet.

Varoitus tuli joka kerta kohtuullisen hyvissä ajoin. Ilmavalvonta antoi tiedon lähestyvästä hyökkäyksestä 6.2. 54 minuuttia, 16.2. 49 minuuttia ja 26.2. 1 tunnin ja 23 minuuttia etukäteen, radiotiedustelu varoitti 16.2. 1 tunnin ja 40 minuuttia ja 26.2. 1 tunnin ja 28 minuuttia etukäteen. Ilmatorjunnan tutkaseurantaan viholliskoneet joutuivat 16.2. 34 (ja toisessa vaiheessa 27) minuuttia ja 26.2. 24 (ja toisessa vaiheessa 18) minuuttia ennen torjunnan alkua. Suomen tiedustelu oli saksalaisilta saadun sanomamateriaalin avulla selvittänyt ADD:n koodit mutta tämä ei liene käytännössä helpottanut torjuntaa.

Myös Saksassa huomattiin pommitusten aiheuttama poliittinen uhka, ja Helsingin puolustusta tuettiin auliisti. 1. Ilma-armeija osallistui Tallinnan alueella Helsingin suojaukseen, ja ensimmäisen pommitusyön jälkeen siirtyi 12.2. Malmille saksalaisen Hävittäjärykmentti 302:n 1. lentue. Sen koneet starttasivat 16.2. torjuntaan, mutta kunnon toimintaa ei saatu aikaan. Lentueen pudottamiksi ilmoitetaan (vain) kaksi konetta. Tallinnasta toimineet kaksimoottoriset yöhävittäjät olivat pudottaneet lisäksi kaksi konetta. Kolmannen pommituksen aikana Malmin yöhävittäjät ilmoittivat pudottaneensa myös kaksi konetta. Hävittäjätorjunnan alueella ilmatorjunnan oli lakattava ampumasta ja viholliskoneita valaistiin valonheittimillä. Jonkin verran myöhemmin, 24.2., päätettiin lähettää avuksi myös yöhävittäjien johtoalus Togo. Se tosin ehti Suomenlahdelle vasta 7.3., liian myöhään. Se ei pystynyt ohjaamaan Tallinnan puolustusta, kun tätä kaupunkia pommitettiin tehokkaasti 9./10.3.

Tappiot ja tulos

Venäläistietojen mukaan tappiot jakautuivat seuraavasti: Ensimmäisenä pommitusyönä kolme konetta, toisena kolme konetta ja kolmantena viisi konetta (joista kaksi hävittäjätorjunnan tuhoamaa), yhteensä siis 11 konetta. Lisäksi useita koneita joutui eksymisen, konevian tai polttoaineen loppumisen takia suorittamaan pakkolaskun, useimmiten vieraalle lentokentälle. Ensimmäisen pommitusretken paluumatkalla (7.2) lukuisat koneet joutuivat laskeutumaan aivan väärälle kentälle myrskyn vuoksi.

Marsalkka Golovanovin hieman jälkiviisaiden muistelmien mukaan Helsinkiin suunnattu kolmas isku oli niin voimakas, että ”mikäli tähän iskuun osallistuneet koneet olisivat pommittaneet varsinaista Helsinkiä, kaupunki olisi lopettanut olemassaolonsa”. Hän sai käskyn lopettaa Suomeen kohdistuneen toiminnan, kun neuvottelut Suomen irrottamiseksi sodasta oli saatu aloitetuiksi.

Pommeja pudotettiin 10 980 (2386 tonnia), mutta erittäin hyvin onnistuneiden torjunta- ja hämäystoimenpiteiden takia vain 799 – noin 7,3 % – putosi Helsingin rakennettuihin osiin. Surmansa sai 145 henkilöä.

Venäläisten omia ongelmia voidaan luetella useita: kaukoilmavoimien kokemattomuus tämäntyyppisiin operaatioihin, kaukotoimintaan pystyvien raskaiden pommikoneiden vähäisyys, heikot tähtäimet. Suurin osa koneista pudotti it‑tulen takia pomminsa kohteen ulkopuolelle. Näin kaukoilmavoimat onnistuivat pudottamaan vain alle 10 % pommeistaan kohteeseensa, Helsingin rakennetulle alueelle.

Stalin uskoi pommitusten lannistaneen Suomen. Kohta kolmannen pommituksen jälkeen  hän 28.2. tiedusteli Englannin halukkuutta osallistua aseleponeuvotteluihin. Suomeen oli suunnitteilla keväämmäksi maavoimienkin hyökkäys, mutta se oli määrä Suomen luopumista odotellessa suunnata Karjalan rintaman pohjoissiivelle, Sallassa saksalaisia vastaan eikä suinkaan Karjalan kannakselle tai Aunukseen. Stalin vaati myös Leningradin rintamalta nopeaa etenemistä Viroon. Narva oli vallattava 17.2. mennessä sekä sotilaallisista että poliittisista syistä. Poliittinen syy oli ainakin osittain se, että Suomen sivusta oli saatava uhanalaiseksi Suomenlahden etelärannalta.

Pommitukset epäonnistuivat sotilaallisena suorituksena, kuten sodan jälkeen valvontakomission saapuessa selvisi.

Keskeinen käskyissä määritelty kohdealue oli Helsingin keskeistä asuntoaluetta, ja pommit osuivat yhtä lailla asuntoihin kuin virastoihin ja tuotantolaitoksiin. Huolimatta torjunnan menestyksellisyydestä Helsinki ei välttynyt tuhoilta. Poliittisiakin vaikutuksia oli. Ensimmäistä pommitusyötä seuranneina päivinä poliittinen johto muutti linjaansa. Vihollisen rauhankortit oli katsottava. Myös Suomen marsalkka, joka – sattumalta – oli Helsingissä sekä ensimmäisen että kolmannen pommituksen aikana, puhui tavallista pontevammin rauhanteon puolesta. Pian ensimmäisen pommituksen jälkeen tehtiin päätös Paasikiven lähettämisestä selvittämään rauhanehtoja. Tästä alkoivat pari kuukautta kestäneet vaiherikkaat rauhantunnustelut.

Suomalaisten vastarintahenkeä pommitukset eivät murentaneet. Päin vastoin lienee perää ministeri Väinö Tannerin tuolloisella mielipiteellä, että pommitukset olivat epäpsykologinen toimi jolla oli päinvastainen vaikutus. Yhteishenki sai ryhtiä. Helsingin ilmapuolustuksen saama torjuntavoitto neutraloi ensimmäisten pommitusten aiheuttaman järkytyksen ja Suomen eduskunta hylkäsi huhtikuussa Neuvostoliiton tuhoisiksi koetut rauhanehdot.

Ohto Manninen

Neuvostopropagandassa julkaistiin pilapiirros, jossa Suomen sotilasjohto piileskelee pommitusten alla. Ylipäällikkö olikin eräässä vaiheessa Helsingin alueella. Kaartin kasarmissa oli kuitenkin vain rintakuva. – kuvat Ohto Mannisen arkisto

Tammisunnuntain juhlallisuudet Helsingissä

Vanhassa kirkkopuistossa suoritetuissa kunnianosoituksissa lippuja kannattelivat Heikki Pietilä ja Jari Sartimo. Vapaussodan Invalidien Muistosäätiön seppeltervehdyksen laskivat Jussi Niinistö ja Vesa Määttä [1 ja 2], meidän yhdistyksemme seppeleen laskivat Ari Åberg, Juhani Pulkkinen ja Kai-Henrik Tiiainen [3 ja 4]. Laskimme seppeleen ja sytytimme kynttilät myös Liisanpuistikossa sijaitsevalle Pellingin retken muistomerkille [5].

Kunnianosoitusten jälkeen siirryimme Svenska Klubbenille viettämään Tammisunnuntain juhlaa perinteisin menoin [6].

Kaaderilaulajien kvartetin [7] esittämän Jääkärien marssin jälkeen kuulimme puheenjohtaja Ari Åbergin [8 ja 9] tervehdyssanat:

Suomen sotajoukkojen ylipäällikkö, kenraaliluutantti Mannerheim antoi ensimmäisen taistelukäskynsä Suomen armeijalle tammikuun 28. päivälle 1918. Sen mukaan venäläiset joukot Vaasassa, Lapualla, Seinäjoella, Ilmajoella ja Ylistarossa oli yöllä yllätettävä ja riisuttava aseista. Tämä onnistui täydellisesti. 31.1. 1918 oli koko Etelä-Pohjanmaa valkoisten käsissä ja venäläisiltä saatiin runsaasti sotasaalista suojeluskunnille hyvään tarpeeseen. Tästä alkoi vapaussotamme, jolla turvattiin olemassaolomme itsenäisenä kansakuntana. Historian lehti oli peruuttamattomasti kääntynyt. Syntyi itsenäinen Suomi, jonka koskemattomuutta suojelimme sekä 1918 että myöhemmissä sodissamme.

Tänä päivänä olemme jälleen tilanteessa, jonka olemme kokeneet niin monta kertaa ennenkin. Maailmanpoliittinen tilanne kärjistyy ja se vaikuttaa luonnollisesti myös Suomen asemaan. Historian syy-seuraussuhteet tulevat entistä selvemmin esiin. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä imperialismi lyötiin kanveesiin – ei kuitenkaan Venäjällä. Toisen maailmansodan lopuksi kanveesiin putosi kansallissosialismi – ei kuitenkaan Venäjällä. Kylmän sodan jälkeen raunioitui puolestaan kommunismi – ei kuitenkaan Venäjällä. Lopputuloksena meillä on edelleen naapurimaanamme valtio, joka on Kultaisen Ordan kaanikunnan suora perillinen eikä ole tehnyt tiliä menneisyytensä kanssa. Siksi meidän on oltava valmiita mihin tahansa – ihan mihin tahansa. Me elämme vapaassa maassa ja vapailla vaaleilla valitsemme tänään itsellemme presidenttiä. Tämä maa ja vapaus on puolustamisen arvoista. Tammisunnuntain hengessä.”

Puheen päätteeksi kohotimme seisten yhteisen maljan itsenäiselle isänmaalle ja kuuntelimme Kaaderilaulajien kvartetin esittämänä Tommi Suutarisen Vapaussodan Perinneliitolle säveltämän kunniamarssin, Vapauden marssin, jonka koskettavat sanat on tehnyt jäsenemme Marko J. Ikonen.

Kauniin perinteemme mukaisesti Liisa Viranko sytytti kynttilän [10] ja lausui muistosanat palauttaen mieliimme vuoden aikana kuolleiden jäsentemme nimet: Tapio JokipaltioJorma KuokkaKaija MarmoAira SamulinLea Selin ja Jyrki Uutela. Vietettyämme hiljaisen hetken lauloimme ajatukset edesmenneissä ystävissämme Maa on niin kaunis.

Ennen suussa sulavaa lounasta oli vielä juhlapuheen vuoro. Kunniajäsenemme professori Ohto Manninen [11 ] kertoi vapaamuotoisesti omia kokemuksiaan vapaussota-termin käytöstä – ja erityisesti tilanteista, joissa sen käyttöä oli syytä väistellä. Tästä esimerkkinä oli hänen väitöskirjansa, jonka aiheena oli ”Asevelvollisuuden toimeenpano valkoisessa Suomessa”. Esitarkastajat olivat huomauttaneet otsikosta ja totesivat, että väitöskirja menisi paremmin läpi tiedekunnan tarkastelussa, jos siinä ei käytettäisi vapaussota-nimitystä. Manninen ei halunnut alkaa riidellä asiasta, niinpä väitöskirjan otsikoksi tuli ”Kansannoususta armeijaksi” – ja työ hyväksyttiin laudaturin arvoisena.

Hän muisteli myös toista tilannetta, jossa oli joutunut ikään kuin vastakkain Neuvostoliiton kanssa. Kyseessä oli vuonna 1990 toteutettu oppikirjojen vertailutoiminta. Manninen oli käynyt läpi venäläisiä keskikoulun oppikirjoja ja tehnyt pitkän luettelon asioista, jotka olisi syytä oikaista. Virheitä löytyi esimerkiksi siitä, milloin Petsamo oli luovutettu Neuvostoliitolle. Tilaisuudessa oli hyvin sovinnollinen tunnelma, ja kun Manninen oli muutosesityksensä puolessa välissä, vastapuolen puheenjohtaja totesi: ”Meidänhän on kirjoitettava nämä kaikki uudelleen”. Kokouksen jälkeen yksi isäntien edustajista vei Mannisen takakautta Päävaltionarkiston luettelosaliin, jossa hänelle näytettiin Suomea koskevat kansiot. Tämän ansiosta hän seuraavalla kerralla Moskovassa vieraillessaan sai käsiinsä Kansankomissaarien neuvoston asiakirjat vuosilta 1917–1918. Kyseessä on laaja arkisto, josta käy hyvin ilmi venäläisten sotatoimet Suomessa. Niiden joukossa on mm. tarkka selvitys siitä, mitä aseita venäläisillä oli Suomessa ja mitä aseita he olivat myyneet tänne. On hienoa, että hänen muistiinpanonsa ovat tallessa täällä Suomessa. Manninen paljasti myös, että hän on arkistoon perustuen tehnyt käsikirjoituksen ”Venäjän sota vastavallankumouksellista valkokaartia vastaan”. Me kaikki läsnäolijat ilmaisimme kiinnostuksemme päästä lukemaan ao. teosta. Toivottavasti ennakkotilauksemme avittavat kustantajaa nopeuttamaan julkaisuprosessia.

Mitäpä olisi juhla ilman hyvää musiikkia? Kaaderilaulajien kvartetissa meitä viihdyttivät eversti Heikki Hult, kommodori Matti Mäkinen, majuri Aarno Suorsa sekä kvartetin johtaja everstiluutnantti Matti Ahtiainen. Kuulimme em. marssien lisäksi ukrainalaisen kansanlaulun Kuutamoyö sekä G. Malmsténin Ilta Skanssissa.

Ennen isänmaallisen juhlamme päätteeksi yhteisesti laulamaamme Kuullos Pyhä valaa pääsimme yllättämään Heikki Hultin nimittämällä hänet ”Vuoden aktivistiksi”. Nimityksen perusteluissa todetaan, että hän on antanut yhdistyksemme käyttöön vahvan asiantuntijuutensa, joka on toistuvasti varmistanut tilaisuuksiemme onnistumisen. Hult sai nimityksen johdosta vuodeksi haltuunsa ”kiertopalkinnon” eli Matti Myllyniemen 14.1.2020 lahjoittaman Juhani Palmun teoksen [12].

Teksti ja kuvat: Nina Schleifer