Huomenna nousevat taas liput salkoihin Kalevalan päivän kunniaksi. ”Kalevala on Suomen kansan henkinen itsenäisyysjulistus, jota oli aikanaan seuraava myöskin valtiollinen itsenäisyys”, todettiin Itä-Häme -lehden pääkirjoituksessa 27.2.1935. Kalevala on innoittanut niin tieteen- kuin taiteen tekijöitä, ja lehtikirjoituksiakin on epäilemättä tuhansia sivuja – seuraavana muutamia Kalevalaan liittyviä poimintoja Kansalliskirjaston digitaalisesta lehtitietokanasta.
Edellä mainitussa Itä-Häme -lehden pääkirjoituksessa muistutettiin kansallisen kirjallisuutemme syntyneen Kalevalan jälkeen ja myöskin sen pohjalle ja viitattiin mm. Aleksis Kiven, J. H. Erkon, Juhani Ahon ja Eino Leinon teoksiin. ”Kun puhumme Eino Leinon elämäntyöstä, on meidän aina muistettava, että hänen runoratsunsa korkeimpaan lentoonsa kohosi – toinen siipi vettä viilsi, toinen taivoa tapasi, – kun hän lähti Kalevalan pohjalta. ”Helkavirret” – suomalaisen taiderunouden korkeimmat huiput – ovat lähinnä syntyneet kalevalaisessa taruhämyssä.” Kalevalan maailmaan perustuvat myös kuva- ja säveltaiteemme, näiden merkittävimpinä edustajina Akseli Gallen-Kallela ja Jean Sibelius.
Päivälleen sata vuotta sitten, 27.2.1921, julkaistiin useissa lehdissä säveltäjä Heikki Klemetin runollinen kirjoitus Kalevalan merkityksestä. Hän totesi muun muassa: ”Mikä aarre Kalevala onkaan itsellemme, kunhan kasvamme ja kehitymme sen syväilmeiseen sanontaan syventymään, omaa uutta tuotantoamme rikastuttamaan sen sanastolla, joka on kuin sädesade syksy-yössä. Seisahda suomalainen hetkeksi raadantasi riennossa ja lämmitä, virkistä mieltäsi isiesi suurten saavutusten ja heidän muistonsa palvonnalla!
Merkittävin Kalevala-juhlamme lienee ollut vuonna 1935 vietetty Vanhan Kalevalan 100-vuotisjuhla, jossa kulminoitui monin tavoin ajan henki: karelianismi, heimoaate ja aitosuomalaisuus. Juhlinta Helsingissä kesti neljä päivää ja se huipentui Messuhallissa (nyk. Töölön Kisahalli) järjestettyyn riemujuhlaan 28. helmikuuta. Nimimerkki K.I. kirjoitti Savon sanomissa juhlapäivänä: ”Me olemme vähäinen köyhä kansa maailman suurten ja rikkaiden kansojen joukossa, joten emme maailman kansojen kulttuurikekoon pysty suuria antamaan. Mutta suuren aarteen, osan kansamme parhainta, syvintä elämänviisautta olemme siihen antaneet. Se on Kalevalamme, jonka kielellisesti kauniit, sanarikkaat runot ovat syntyneet varsinaisten kansanmiesten ja -naisten ajatuksissa sysimustien seinien sisällä, suomalaisissa savutuvissa. Tutustuessamme paremmin Kalevalaamme, opimme siitä oikeaa heimoushenkeä, jota nuorisoseurojen olisi aivan erikoisesti vaalittava. Mutta me opimme sieltä myös vanhan ajan tietoa ja taitoa, syvää elämänviisautta ja kauniita luonnon- ja luonnekuvia, joita Kalevala meille niin runsaasti tarjoaa.”
Välirauhan aikana 28.2.1941 kirjoitti Eetu Valve Laatokka-lehdessä seuraavaa: ”Kalevala on valtava vertauskuva Suomen kansan olemassaolotaistelusta. Kansanrunot ovat heimon yhteistyön tulos. Samoin kuin se henkinen aarreaitta, jonka näkyvimpänä ilmauksena on Kalevala, on luotu yhteisvoimin, samoin kansa yksinomaan yhteisesti ponnistellen voi säilyttää kansallisen olemassaolon. Suomalainen on sodan tuttu muinaisista ajoista: kansanrunon ja historian todistukset ovat siinä kohden yhtäpitävät. On sanottu, että nämä olosuhteet ovat istuttaneet Suomen kansan olemuksen pysyväksi perinnöksi kaksi taitoa: taidon taistella ja taidon kärsiä. Tähän raudanraskaaseen kohtaloon on ollut syynä Suomen niemen maantieteellinen asema. Mikään maakunta ei ole saanut tuta sodan onnettomuutta siinä määrin kuin Karjala: siellä lännen miekka ja idän käyrä sapeli ovat tuimimmin iskeneet yhteen.”
Kalevala on herättänyt runsaasti kiinnostusta myös maamme rajojen ulkopuolella, onhan sitä tai sen lyhennelmiä käännetty 59 eri kielellä, joiden joukossa ovat tavallisimpien lisäksi myös esimerkiksi fulani, fääri, katalaani, komi, latina, meänkieli, nenetsi, orija, tulu, udmurtti, urdu ja vepsä. Tilda Löthman totesi 28.2.1935 ilmestyneen Savon sanomien sivuilla: ”Sillä tosiasialla, että Kalevalamme on käännetty niin monelle vieraalle kielelle, oli suuri asiallinen arvo silloin, kun kansamme historiassa löi se suuri tuntikello, jolloin sen oli itsenäisenä kansana esiinnyttävä kansakuntien suuressa perheessä. Ei vieraissa, joiden oli tunnustettava Suomen itsenäisyys, tunnettu historiaamme, ei sankaritekojamme. Mutta vieraiden valiot tunsivat Kalevalamme.”
”Tänä eripuraisuuden ja aineellisuuden ankeana aikana tarvitaan sellaista henkistä sisältöä, jota Kalevalamme antaa. Sen kunnioittaminen ja siihen tutustuminen on raatajaisien ja -äitien kunnioittamista ja heidän työnsä kiittämistä. Siihen on meillä suuri syy senkin tähden, että Kalevalamme korotti meidät ”kansakuntien joukkoon”, Löthman jatkoi. Sopisivatko nämä sanat tähänkin päivään?
Kirjoittaja Nina Schleifer on Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistyksen toiminnanjohtaja / Vapaussodan Perintö -lehden toimittaja.