Tänä pandemian aikana terveydenhuoltohenkilöstö saa jakamattoman ihailumme taistelussaan koronavirusta vastaan. Samalla on hyvä muistuttaa mieliin hoitohenkilöstön ponnistelut myös muina poikkeusaikoina. Tämä on tarina kahdesta sairaanhoitajasta, Ruth Munckista ja Laine-Maire Kyöstilästä, jotka auttoivat omia maanmiehiään eurooppalaisilla sotakentillä.

Talvisodan päättymisestä tulee tänään kuluneeksi 80 vuotta. Olin 13.3.1940 9-vuotias. Asuimme Kavantsaarella, joka oli Viipurin ja Antrean radan asema. Isä oli junanlähettäjä, aseman "virkamies". Ennen sotaa Kannasta evakuoitiin, väestön oli lähdettävä sotaa pakoon. Meitäkin vaadittiin poistumaan, mutta saimme "omalla vastuulla" jäädä, kun isä hoiti rautatiekuljetuksia. Sota oli syttynyt. Eräs ensimmäisistä muistoissani oli ilmataistelu. Ryssät olivat aloittaneet maamme kaupunkien pommitukset. Kerran radalla oli sotilaskuljetus, jota suomalaiset hävittäjät suojasivat. Samanaikaisesti maamme kaupunkeihin pomminsa pudottaneet ryssien koneet saapuivat paluumatkalle. Hävittäjälentäjämme saivat haasteen. Pieni poika kiinnostuneena seurasi, kun ryssien koneista osa räjähti ilmassa, osa kieppui palavana maahan, lentäjiä hyppi laskuvarjoilla palavista koneista. Oli se vaan niin jännää seurata tapahtumaa.