Nina Schleifer
Tänä pandemian aikana terveydenhuoltohenkilöstö saa jakamattoman ihailumme taistelussaan koronavirusta vastaan. Samalla on hyvä muistuttaa mieliin hoitohenkilöstön ponnistelut myös muina poikkeusaikoina. Tämä kahden sairaanhoitajan tarina on julkaistu alunperin Vapaussodan Perintö -lehden numerossa 3/2012. Laine-Maire Kyöstilä ei valitettavasti enää ole keskuudessamme, sillä hän kuoli haastattelua seuraavana vuonna, mutta sekä hänen että Ruth Munckin muistot elävät.
Tampereella kesäkuun 15. päivänä vuonna 1917 parkaisi pieni tyttövauva tervehdyshuutonsa maailmalle. Samaan aikaan Latviassa Tukkumin kenttäsairaala 404:ssä hoiti 30-vuotias Schwester Munck hyvästejä maailmalle jättävää jääkäri Runar Appelbergia. Munck kertoo muistelmissaan työn olleen siellä helppoa – ja samalla hyvin rakasta:
”Helppoa, koska minulla oli vain yksi potilas hoidettavana, koska hoito sairauden laadun vuoksi oli kylläkin yksinkertaista ja koska potilaani oli niin miellyttävä. Aina iloinen ja kärsivällinen ja aina viimeisiin elinpäiviinsä saakka mielenkiinto vireillä seuraten kaikkea, mikä koski jääkäripataljoonan tovereita, pataljoonan tulevaisuutta ja Suomen kohtaloa. Mutta raskas oli työni, koska hoidokkini oli kuolettavan taudin kahlehtima ja koska hän oli jääkärien ensimmäisiä, heidän synnynnäinen henkinen johtajansa, ja koska jääkäripataljoonalla ei ollut varaa häntä menettää.”
Otsikossa oleva Punaisen Ristin latinankielinen tunnuslause ”Inter arma caritas” tarkoittaa suomen kielellä ”Laupeutta keskellä aseita.” Tämä yhdisti pientä tyttövauvaa, joka sai nimen Laine-Maire Boëlius (muutettu vuonna 1935 Kyöstiläksi), ja vapaaherratar Ruth Munckia. Kohtalo johdatti heidät molemmat auttamaan omia maanmiehiään eurooppalaisille sotakentille: ensimmäisen maailmansodan aikana Ruth Munck liittyi Saksassa taistelevien suomalaisten jääkäreiden joukkoon ja Laine-Maire Kyöstilä liittyi toisen maailmansodan aikana suomalaisten vapaaehtoisten joukkoon Saksan Itärintamalle. Yhteistä heille oli myös elinikäinen ystävyys Saksassa sotineiden veteraanien kanssa.
Ruth Munck lähti omasta aloitteestaan Saksaan joulukuun keskivaiheilla 1915 kuultuaan tuttaviltaan innostavia tarinoita jääkäriliikkeestä. Hän totesi: ”Kun niin moni nuori mies Saksaan matkustamalla pani tulevaisuutensa ja elämänsä alttiiksi maansa ja meidän kaikkien edestä, miksi minä en seuraisi heidän jälkiään? Olinhan jo kauan sitten opinkäynyt sairaanhoitajatar ja saatoin olla heille tueksi ja avuksi.” Matka oli kuitenkin täynnä haasteita: vaikka hänellä oli monia yhteyksiä jääkäriliikkeeseen, matkustus- ja työlupien saanti oli erittäin hankalaa ja kesti kuukausia. Vasta lokakuussa 1916 hän pääsi hoitamaan ”omiaan” sotasairaala 55:een Mitauhun osoitettuaan sitä ennen pätevyytensä ja luotettavuutensa Berliinin yliopistoklinikalla. Saksan Punaisella Ristillä oli nimittäin ollut huonoja kokemuksia niistä sairaanhoitajattarista, joita se oli puolueettomista maista rekrytoinut – useimmat olivat harjoittaneet vakoilua jonkun vieraan maan hyväksi .
Laine-Maire Kyöstilän matka sujui sen sijaan sujuvasti, vailla vakoiluepäilyjä. Saksalainen kuriirikone nousi ilmaan lokakuussa 1942 kahden päivän kuluttua siitä, kun kenraali Paavo Talvela oli tiedustellut vapaaehtoisia sairaanhoitajia Saksan itärintamalle. Kaikki auttoivat matkavalmisteluissa. Suomen punainen Risti antoi valkoisen ruotsalaisturkin, monot puolipohjattiin ja jopa marsalkka Mannerheim oli soittanut Punaisen Ristin ylihoitaja Berrit Kihlmanille ja sanonut: ”Pitäkää huolta, että tytöt pysyvät lämpiminä. Hankkikaa heille minun nimissäni parit villasukat.” Nämä Mannerheimin lähettämät villasukat (yksi valkoinen ja yksi sininen pari) ovat Kyöstilällä vielä tallella. Matka oli ohjelmoitu niin, että joka etapissa tiedettiin, keitä sairaanhoitajat olivat ja mihin he olivat menossa, vaikka kukaan ei ollut huomannut, että tarvittaisiin passi komennustodistuksen lisäksi.
Kyöstilän ei myöskään tarvinnut todistaa pätevyyttään kuten Munckin aikoinaan. Englannista ja USA:sta mallia ottanut suomalainen sairaanhoitajakoulutus oli suuresti edellä saksalaisesta, ja se tiedettiin rintamalla. Ylilääkäri varmisti ainoastaan, että hoitajilla on valkoiset puvut mukanaan ja sanoi: ”Pitäkää niitä niin paljon kuin mahdollista – näille potilaille valkoinen sisar merkitsee paljon.”
Työnsä merkityksen maanmiehilleen molemmat schwesterit tulivat huomaamaan. Vaaratilanteita potilaiden kanssa ei syntynyt. Munck totesi ”poikien olevan kilttejä sisarelleen ja mikä vielä parempaa: he olivat kunniaksi jääkärinimelle.” Kyöstilä kiteyttää, että ammatin osaamisen lisäksi tärkeintä sairaanhoidossa on olla läsnä – katsoa ihmistä silmiin, kun puhuu. ”Hoito ei onnistu, jos en ole noitten kavereitten ystävä. Ainoa asia, mitä silloin osasin näistä asioista, oli taputus olkapäälle: minä olen sinua varten.” Hoidokkeihinsa ystävystyttyään molemmat hoitajat olivat myös kirjeenvaihdossa heihin, ja saivatpa he myös silloin tällöin mieluisia muistoesineitä.
Eräs niistä on erityisen rakas. Kyöstilä tapasi Rostovissa suomalaisen joukon, joka oli majoitettu läheiseen kasarmiin. Eräänä yönä kasarmissa syttyi tulipalo, josta eräs suomalainen SS-mies pelasti Mannerheimin kuvan, joka oli ollut Signal-lehden kannessa ja kulkenut sen jälkeen pitkään jonkun taskussa. Poika kertoi Kyöstilälle: ”Tuvasta lähtiessäni vilkaisin taakseni ja huomasin tämän kuvan seinällä. Ajattelin, että enpä jätä Marskia palavaan huoneeseen – vien vaikka siskoille!” Kyöstilän isä veisti sitten kotona kuvaan kauniit kehykset ja kuva on edelleenkin Kyöstilän seinällä kalleimpien aarteiden joukossa.
Olot sairaalassa olivat luonnollisesti kehittyneet 25 vuodessa. Munck kirjoitti: ”Pojat seisovat jäykässä perusasennossa sänkyjensä päissä, paitsi niitä, jotka ovat vuoteenomia tietenkään, mutta myös he koettavat järjestää ulottimensa jonkinlaiseen perusasennontapaiseen. Tohtori kulkee toisen luota toisen luo, kyselee, tarkastelee kuumekäyriä, antaa hoitomääräyksiä ja määrää keille on vaihdettava siteitä.” Kyöstilä toteaa, että hänen aikanaan kenttäsairaalassa oli hoitohuoneita, joihin potilaat tuotiin lääkäreiden luo siteiden yms. vaihtoon. Ei myöskään ollut pulaa tarvikkeista eikä edes ruoasta. Kyöstilä ei muista koskaan olleensa nälkäinen. Oli ymmärretty huollon merkitys. Vaikka kansa näki nälkää, sotilaiden piti saada ruokaa. Kyöstilä kertoo ihailevansa lottien panosta tässäkin asiassa. Lotathan organisoivat Suomessa leivän paistamisen sotilaille: he hankkivat jauhot ja jakoivat ne taloihin, joihin oli annettu jakelua ja kuljetusta helpottamaan neliskulmainen muotti leivänpaistoon. Leipäpakkaukset vietiin junaan, ja juna vei ne rajan yli rintamalle.
Ruth Munckin tie ensimmäisen maailmansodan aikana kulki Mitaun sotasairaalasta Tukkumin kenttäsairaalaan ja sieltä Libaun Sotasairaalaan nro 124. Hän ei koskaan joutunut tulituksen kohteeksi, lähin tykistökeskitys oli 15 km päässä Mitaussa. Fyysisesti rankkoja hetkiä hänellä kuitenkin oli, sillä ravinto oli huonoa ja työpäivät pitkiä.
Laine-Maire Kyöstilä joutui puolestaan muutamaan otteeseen hyvinkin vaarallisiin paikkoihin. Talvella 1943 SS-kenttäsairaala alkoi perääntyä Kieslovodskista, Kaukasukselta muiden mukana. Armavirin kaupungissa iski päälle pommitus, ja sairaanhoitajat makasivat lattialla sirpaleiden sataessa niskaan. Matka jatkui Ukrainan aroille ja Dnjeprin rannalle Zaporozjen kaupunkiin. Kerran bussikuljetuksen aikana venäläinen hävittäjä syöksyi kohti kolonnaa. Kone lensi niin läheltä bussia, että Kyöstilä pystyi aivan selvästi näkemään lentäjän kasvot. Vetäytyminen sujui loppujen lopuksi kuitenkin hyvin, ja toukokuussa 1943 Kyöstilä pääsi suomalaispataljoonan kanssa kuntoutuslomalle Ylä-Baijeriin Rupoldingiin, josta he sitten kotiutuivat Suomeen.
Munck ja Kyöstilä tapasivat toisensa ensimmäisen kerran Kyöstilän paluupäivänä. Rintamamies-lehti nro 27 kirjoitti perjantaina heinäkuun 9. p:nä 1943:
”Jääkäriliikkeestä tunnettu Schwester Ruth, vapaaherratar Ruth Munck, on myös koko SS-vapaaehtoisliikkeen ajan kulkenut eri puolilla Saksaa ja valloitettuja alueita, tapaamassa ja huoltamassa haavoittuneita ja sairastuneita poikiamme sairaaloissa. Lukemattomat ovat hänen epäitsekkäät rakkaudenpalveluksensa meille, jotka nyt ylpeydellä näemme hänet myös aseveliyhdistyksemme jäsenenä. Mutta Schwester Ruth on myös saanut seuraajansa varsinaisella sairaanhoidollisella alalla. Kaukasian ankaralla sotaretkellä liittivät sairaanhoitajattaret Liisa Berg ja Laine-Maire Kyöstilä kohtalonsa pataljoonamme kohtaloihin, hoitaen haavoittuneitamme siellä vaivojaan ja vastuksiaan pelkäämättä. Heidän kokemuksensa ja muistonsa ovat varmasti yhtä moninaiset kuin Schwester Ruthin maailmansodasta, eikä poikiemme kiintymys myös näihin uusiin sisariimme ole suinkaan vähäinen. Kuvassamme Schwester Ruth nuoria seuraajiansa vastassa Hangon satamassa, suomalaispataljoonan astuessa kahden vuoden jälkeen maihin kotimaan kamaralla.”
Tämän jälkeen he ystävystyivät ja pitivät yhteyttä sekä toisiinsa että ”poikiinsa” Ruth Munckin kuolemaan asti. Kyöstilä toteaa: ”Kun sota loppui, kokoontumisen tarve oli suuri. Miehet tunsivat tarvetta pohtia taisteluja uudelleen ja uudelleen.” Veljesapu-yhdistys perustettiin, ja Kyöstilä toimi sen rahastonhoitajana 50 vuotta. Veteraaneilla oli tapana kokoontua kuukausittain Katajanokan kasinolla. Usein myös kokoonnuttiin Kyöstilän kotona. Hän muistelee nauraen, miten hänen 5-vuotias Juha-poikansa sanoi kerran tällaisen kokoontumisen aikana: ”Aina sä tuppaat noita kahviasioita, antaisit noiden nyt puhua.” Myös Ruth Munck kutsui ”pojat” ja Kyöstilän vuosittain luokseen Leponiemen kartanoon syntymäpäivilleen. Toisen maailmansodan veteraanit vierailivat elokuun 1. sunnuntaina ja jääkärit elokuun 2. sunnuntaina.
Kyöstilä pitää Munckin ystävyyttä suuressa arvossa ja muistelee mielellään monia hauskoja yhteisiä hetkiä. Kerran Kyöstilä lähetti Munckille joululahjaksi pienen ompelulippaan, puhdetyön sotavuosilta. Kirjeessään Munck kiitti ylitsevuotavasti lipastosta. Vaikka hän osasi suomea hyvin, saattoi tällaista lipsahtaa. ”Poikien” vaimoista hän käytti muija-sanaa. He tekivät myös monia mukavia retkiä Hausjärven ympäristössä, näyttipä Ruth Munck tulevan hautapaikkansakin. Laine-Maire Kyöstilä herkistyy vieläkin muistaessaan ystävänsä hautajaisia, joissa hyvinkääläinen mieskuoro lauloi: Warum bist du so ferne. ”Oli ihana kaveri!”, hän toteaa.
Kirjoittaja on Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistyksen toiminnanjohtaja ja Vapaussodan Perintö -lehden toimittaja..