Mannerheimin jalanjäljillä Puolassa

1. matkapäivä, lauantai 3.5.2025

Finnairin lento saapui edellisen päivän Ilmailualan Unionin lakkoilusta huolimatta suunnitellusti Varsovaan Frederic Chopin -kentälle. Tuloaulassa ryhmäämme oli vastassa asiantuntijamatkanjohtajamme Jukka Soisalon-Soininen sekä suomea taitava paikallisoppaamme Joanna Trzcinska-Mejor. Hänen johdollaan teimme kiertoajelun Varsovassa, Mannerheimin ajan Pikku-Pariisissa.

Muistelmissaan Mannerheim kirjoittaa seitsemästä Puolan vuodestaan, jotka olivat hänen elämänsä parhaat: ”Asemastani huolimatta puolalaiset ottivat minut vastaan ennakkoluulottomasti”. Ratsastus ja metsästys yhdistivät samoin kuin yhteinen kieli, ranska. Lämpimien suhteiden taustalla oli Mannerheimin suomalaisuus, sillä Venäjän sorto kohdistui yhtä lailla Puolaan kuin Suomeenkin. Mannerheim oli puolalaisille ensisijaisesti suomalainen aatelismies, vaikka olikin Venäjän armeijan univormussa.

Vuonna 1911 Mannerheim oli saanut siirron Varsovan Łazienkiin sijoitettuun Hänen Majesteettinsa Henkivartiokaartiin. Varuskunnan kirkon kirkkomaalla sijaitsee Mannerheimin muistokivi, jossa on kaiverrus: ”Puolan suuri ystävä, presidentti, Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim 1867–1951 – henkivartiokaartin ulaanirykmentin komentają 1911–1913”. Muistomerkki pystytettiin vuonna 2012 suurlähettiläs Jari Vilenin aloitteesta. Laskimme muistokivelle seitsemän ruusua – yksi jokaista Mannerheimin Puolassa viettämää vuotta kohden. Sinivalkoisissa nauhoissa luki:

Na cześć dokonań życiowych oraz  polskich przyjaciół fińskiego Marszałka Mannerheima, Stowarzyszenie Pamięci Wojny o Niepodległość

Suomen Marsalkka Mannerheimin elämäntyötä ja hänen puolalaisia ystäviään kunnioittaen, Vapaussodan Perinneliitto

Kiertoajelumme aikana näimme myös mm. ruhtinas Stanisław Herakliusz Lubomirskin 1680-luvulla keinotekoiselle saarelle rakennuttaman Łazienki-palatsin (kylpyläpalatsin) sekä kuninkaallisen Łazienki-puiston, jossa on puolalaista säveltäjää Frédéric Chopinia esittävä valtava moderni veistos. Chopinin ylle kaartuva tyylitelty paju muistuttaa pianistin kättä ja sormia, ja oikeassa laidassa on puolalaisen kotkan pää.

Puistossa sijaitsee niin ikään Belweder-palatsi. Suomen ja Puolan itsenäisyyden arkkitehdit, marsalkat Mannerheim ja Józef Piłsudski tapasivat kahdesti Belwedere-palatsissa, joka Puolan jakojen aikana oli ollut Venäjän kenraalikuvernöörien virkakäytössä. Marsalkat keskustelivat Venäjän valkoisille kenraaleille annettavasta avusta taistelussa bolševikkeja vastaan. Apua ei annettu, koska kenraalit eivät suostuneet takaamaan Suomen ja Puolan itsenäisyyttä vaan pitivät kiinni tsaarinajan Venäjän rajoista.

Kohteisiimme kuului myös Varsovan Klub Myśliwski, Metsästysklubi, jossa Mannerheim ystävystyi mm. Zamoyskien kanssa. Metsästysklubi oli ”puolueetonta maaperää”, jossa puolalainen eliitti ja Varsovan venäläinen ylempi upseeristo saattoivat seurustella. Jäsenyys oli puolalaiselle ylimystölle kunnia-asia ja se sisälsi erioikeuksia: matkustusvapaus, oikeus pitää asetta hallussa ja metsästää valtion mailla. Puolalaiset irvailivat, että jäsenyys takasi venäläisen upseerin luotettavuuden – hänen ”tiedettiin osaavan käyttäytyä ja maksavan korttipelivelkansa”. Mannerheim oli ainoa Venäjän armeijan upseeri, joka säilytti jäsenyytensä Puolan itsenäistyttyä vuonna 1918. Mannerheimin syntymävuonna 1867 perustettu Metsästysklubi oli sosialismin aikana Puola-Neuvostoliitto -seuran ja sittemmin Puolan vapauduttua 1990 Puolan armeijan edustusorkesterin käytössä. Meneillään olevan remontin takia tutustuimme klubipalatsiin vain ulkoa päin.

Valitettavasti myös Suomen suurlähetystöä remontoitiin parhaillaan, joten lähetystön aidassa ollut Mannerheim-näyttely oli poistettu remontin alta. Samoin Lubomirskien Valkoinen Palatsi (Biały Pałacyk) oli remontoitavana, joten sinnekään emme päässeet. Valkoisessa Palatsissa Mannerheim oli usein nähty vieras ”ajattelevien ihmisten klubilla”.

Maittavan lounaan nautimme Lwowska-ravintolassa Mannerheimin ystäväpiiriin kuuluneen Zamoyski-suvun Foksal-kadun palatsin naapurissa.

Majoituimme tasokkaaseen, viiden tähden Polonia Palace -hotelliin. Hotellin rakennutti vuonna 1913 Mannerheimin ystävä ja hänen alaisensa, 5. eskadroonan komentaja, kreivi ratsumestari Konstanty Przeździecki, jonka palatseja olimme nähneet kierroksemme aikana.

Kohotettuamme hotellilla tervetuliaismaljan oli iltaohjelmaan vuoro. Jotkut tutustuivat omatoimisesti Varsovaan, ja muut nauttivat Chopin-konsertista upeassa, kynttilöin valaistussa Fryderyk-konserttisalissa. Pianisti Chihiro Deguchin ohjelmassa oli Chopinin ja Mozartin pianokappaleita.

2. matkapäivä, sunnuntai 4.5.2025

Asiantuntijamatkaoppaamme Jukka Soisalon-Soinisen mukaan Puolassa aamiaiset ovat kokemusten mukaan olleet aina erinomaisia tai sitten vielä parempia. Polonia-hotellimme aamiainen kuului näihin vielä parempiin – se oli suoranainen ohjelmanumero, jonka äärelle kannatti antautua kuohujuomia unohtamatta.

2. matkapäivänä keskityimme Mannerheimin sotilasuraan Puolassa ennen Varsovan komennusta. Valmistuttuaan vuonna 1889 Pietarin ratsuväenkoulusta 22-vuotias Mannerheim määrättiin 15. Aleksandran rakuunarykmenttiin Kaliszin kaupunkiin Puolaan. Vuonna 1891 hänen siirrettiin takaisin Pietariin, chevalierkaartiin. Japanin sodan ja Kiinan tutkimusmatkan jälkeen vuonna 1909 Mannerheimille tarjottiin omaa rykmenttiä, lähes tuhannen miehen vahvuista 13. Vladimirin ulaanirykmenttiä Novominskissa. Ulaanirykmenttinsä koulutuksessa Mannerheim sovelsi Japanin sodan opetuksia, ja jo vuoden sisällä ratsuväen tarkastaja, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš huomasi, että hankalaksi tunnetusta rykmentistä oli kehittynyt valioyksikkö. Novominskissa Mannerheim palveli kaksi vuotta.

Mannerheim-museon valokuva-albumissa on kuvia, joissa Mannerheim ulaaneineen on ylittämässä jokea alastomina, jotta asepuvut eivät kastuisi. Myös Novominskissa sijainneen upean Doria-Dernałowicz -suvun palatsin omistajan Seweryn Dernałowiczin puolison kerrotaan paikkakunnan juorujen mukaan ratsastaneen ilkialastomana palatsin puistossa täydentäen siten paikan viehkeyttä.

Aamiaisen jälkeen lähdimme – täysissä pukeissa – bussillamme kohti Mińsk Mazowieckin (ent. Novominskin) kasarmeja, joita meille esitteli eversti evp Ludwik Aleksy. Keisari Aleksanteri III oli rakennuttanut nämä kasarmit vuosina 1890–1892. Koska vierailimme sotilasalueella, valokuvaus ei ollut sallittua. Eversti lupautui kuitenkin poseeraamaan Józef Piłsudskin Kasztanka-hevosen muistokivellä. Kivessä luki: ”Tässä lepää Kaszanka, Marsalkka Piłsudskin rakastettu sotaratsu”.

Huvittuneita kuulimme, että 2. maailmansodan jälkeisinä aikoina puolalaisten unelmiin kuului ”suomettuminen”. Heitä viehätti ajatus Suomesta, joka oli Moskovan alainen, mutta jolla kuitenkin oli länsimainen talousjärjestelmä. Suomettuneisuuden ajoista ollaan onneksi päädytty Natoon. Ajatuksia yhdistymisestä on ollut jo aiemminkin: kun Mannerheim oli tavannut Piłsudskin vuonna 1919, hän kirjoitti Maria Lubomirskalle arvostamastaan Piłsudskin hahmottelemasta puolustusliitto Intermariumista. Tämä ulottuisi Suomesta Romaniaan Mustallemerelle saakka. ”Voinemme olla varmoja siitä, että molemmat marsalkat istuvat sangen tyytyväisinä pilven reunalla katsomassa, että vihdoinkin heidän unelmansa Intermariumista on toteutunut NATOn muodossa”, totesi Soisalon-Soininen.

Kasarmien päärakennuksen sisäänkäyntiä koristi Aleksanteri III:n määräyksestä kertova marmoritaulu, jonka ohitse Mannerheim päivittäin kulki. Tämän marmoritaulun näimme Ulaanimuseossa, joka oli seuraava vierailukohteemme. Isäntänämme toimi Ulaanimuseon johtaja Leszek Celej, joka on pystyttänyt kahden marsalkan – Mannerheimin ja Piłsudskin – muistopylväät museon pihalle. Muistopylväät kuuluvat Unkarin ja Kaakkois-Puolan perinteisiin, ja niillä haluttiin kunnioittaa elävänä tai kuolleena kotiin saapunutta sankaria. Pylväiden väliin on sijoitettu muistomerkki Puolan legioonalle Suomessa, joka perustettiin vuonna 1917 Viipurissa. Muistomerkissä on sanat: ”Meidän vapautemme puolesta – ja teidän”.

Meille soitettiin myös kelloa, joka oli sijoitettu museon pihalle Puolan 100-vuotisen itsenäisyyden ja ulaanirykmentin perustamisen muistoksi. Normaalisti sitä soitetaan vain Puolan itsenäisyyspäivänä ja Ulaanirykmentin vuosipäivänä.

Museossa on aineistoa vuonna 1918 perustetusta 7. Ulaanirykmentistä, jonka sotilaat olivat Puolan parhaita ratsastajia. Viidessä salissa näkyy hienosti puolalaisten arvostus hevosia ja ratsuväkeä kohtaan. Museoesittelyn jälkeen meille tarjottiin kahvia ja erittäin herkullisia kanapeczkejä.

Iltapäivällä matkamme jatkui kohden Białowieżan ikimetsiä itäiseen Puolaan, jossa tsaarin rakennuttamasta 300-huoneen metsästyspalatsista tehtyjä metsästysretkiä Mannerheim muisteli mielihyvällä. Palatsia ei enää ole, mutta bussimatkan varrella saatoimme ihailla tsaarinaikaisen rautatieaseman mukaan jälleenrakennettua uutta asemaa. Kolmen tunnin ajomatka kului kuin huomaamatta asiantuntijaoppaamme Jukka Soisalon-Soinisen kertoessa mielenkiintoisia tarinoita Mannerheimista ja Puolasta – ja hämmästykseksemme täysin ilman muistiinpanoja. Saatoimme todeta, että Jukka on todellinen kertojamestari!

Majoituttuamme tunnelmalliseen hotelli Białowiejskiin nautimme hotellin ravintolassa maukkaan puolalaisen buffetillallisen, jossa vieraanamme oli Suomen Białystokin kunniakonsuli Andrzej Parafiniuk. Kunniakonsuli oli järjestänyt meille yllätyksen: kolme viehättävää ja taitavaa nuorta naista esitti meille perinteistä kansanmusiikkia. Vastalahjaksi lauloimme yhdessä puolalaista alkuperää olevan Nuotiolaulun. Saimme myös kuulla kunniakonsulin toimenkuvasta ja hienosta saavutuksesta: 10 vuotta sitten Białystokin alueella puolalaisille tuli Suomesta mieleen ainoastaan votka, nyt kolmen kärki on joulupukki, koulutus ja sauna.

3. matkapäivä, maanantai 5.5.2025

Hotelli Białowiejskin aamiainen osoittautui poikkeuksellisen monipuoliseksi ja maukkaaksi. Se peittosi yllätykseksemme mennen tullen edellisen aamun kuohuviiniaamiaisen, ja sitä olisi voinut jäädä nautiskelemaan pidemmäksikin aikaa. Onneksi hotellista oli mahdollista ostaa paikallisia herkkuja kotiin viemisiksi.

Päivän ohjelmassa ensimmäisenä oli ajelu museojunalla kapearaiteisella radalla. I maailmansodan aikana saksalaiset tarvitsivat runsaasti puuta. Vallattuaan Venäjän Puolan jakoalueen he rakennuttivat Białowiezaan kapearaiteisen rautatien puukuljetuksia varten. Miellyttävien matkakumppaneiden kanssa oli mukava keskustella leppoisasti, kun museojunamme kulki arviolta 15 km/h halki vehreiden lehtometsien.

Suomen Białystokin kunniakonsuli Andrzej Parafiniuk oli järjestänyt meille yllätysohjelmaa: pääsimme Białowiezan kansallispuistoon tapaamaan Euroopan visenttejä ja saimme myös kuulla tsaarinajan ja Mannerheimin ajan metsästyksestä, jolloin visenttejä oli tsaarin seurueiden metsästettävinä. Visentit kuolivat käytännössä sukupuuttoon II maailmansodan aikana, ja uusi kanta saatiin aikaiseksi eri puolilla eläintarhoihin tarhatuista visenteistä. Teimme virkistävän kävelyretken reservaatissa, jossa oli visenttien lisäksi myös muita alueelle tyypillisiä eläimiä, kuten peuroja, susia, ilveksiä ja tarpaanihevosia. Näimme myös hybridivisentin, joka oli lehmän ja visentin risteymä. Toisen maailmansodan jälkeisen ruokapulan aikana ajateltiin, että tämän hybridivisentin avulla saataisiin lisättyä lihantuotantoa. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Kansallispuiston museo- ja toimistorakennuksessa Ewa Moroz-Keczyńska kertoi meille kiinnostavien valokuvien kera tsaarin ajan metsästyksestä. Mitään todisteita ei ole, että myös Mannerheim olisi osallistunut täällä tsaarin metsästysretkille, mutta Jukka Soisalon-Soinisen mukaan on erittäin todennäköistä, että Mannerheim olisi käynyt Nikolai II:n seurueen kanssa paikalla. Vuonna 1912 Mannerheim oli saanut keisarillisen suosionosoituksen eli nimityksen kenraalimajuriksi keisarin seurueeseen. Se mahdollisti pääsyn muodollisuuksitta keisarin puheille. Samana vuonna Nikolai II saapui perheensä kanssa Białowiezan metsästyspalatsilleen. Mukana oli myös suuriruhtinas Aleksei Nikolajevitš, jonka kanssa Mannerheimin tiedetään leikkineen. Palatsia yli 300:ne huoneineen ei enää ole, mutta teimme miellyttävän kävelyretken palatsin entisillä tiluksilla.

Iltapäivällä suuntasimme kulkumme kohden Lublinia, joka on vanha ja Puolan historiassa merkittävä kaupunki. Siellä majoituimme hotelli Dom na Podwaluun ja nautimme illallisen, jolle oli kutsuttu Lublinin oppaamme Marcin Gapski viehättävän Agnieszka -vaimonsa kanssa. Illallisen yhteydessä saimme myös kuulla Lublinin historiasta. Asutusta on Lublinissa ollut arkeologisten löytöjen perusteella jo 4000 vuoden ajan, ja kirjoitettua historiaakin on olemassa noin 1000 vuoden ajalta. Historia tuli vastaan myös 1700-luvulta peräisin olevassa hotellissamme, joka alun perin on ollut sairaala ja luostari.

4. matkapäivä, tiistai 6.5.2025

Śniadanie eli aamiainen aloitti 4. matkapäivämme Dom na Podwalu -hotellissa. Paikan erikoisuutena oli suoraan hunajakennoista raaputettava paikallinen maukas metsähunaja.

Aamiaisen jälkeen perehdyimme erinomaisen paikallisoppaamme Marcin Gapskin kera tsaarinajan Lubliniin. Näimme bussikierroksen alussa 1870-luvulta peräisin olevan rautatieaseman, joka sijaitsee tavanomaisesta poiketen hieman keskustan ulkopuolella, koska venäläiset halusivat turvata armeijansa kuljetukset pelätessään seuraavaa kansannousua. Tänne saapui I maailmansodan alkaessa elokuussa 1914 Mannerheimin rykmentti junalla Varsovasta hänen itsensä tullessa autolla. Noin 40 kilometrin päässä Lublinista sijaitsevan Kraśnikin taisteluissa Mannerheim joukkoineen menestyi sangen hyvin.

Näimme vanhoja Venäjän armeijan kasarmeja, joista osa on edelleen Puolan armeijan käytössä, osassa on mm. Maria Curie -yliopiston tiloja. Valokuvia emme kasarmeista voineet ottaa suurten sakkorangaistusten pelossa, sillä Ukrainan sodan alettua Puola on tiukentanut lainsäädäntöä sotilaskohteiden valokuvausten osalta.

Kävelykierroksen alussa pysähdyimme alun perin luostarina toimineen rakennuksen luona. Venäläiset muuttivat luostarin 1800-luvulla kasarmiksi ja luostarikirkon viljavarastoksi. Vuonna 1918 rakennuskanta luovutettiin Lublinin yliopistolle. 1. maailmansodan aikana sitä käytettiin sotilassairaalana. Taisteluissa 1914–1915 kaatui noin 100 000 sotilasta, ja niinpä tässäkin lähistöllä on suuri sotilashautausmaa, jonne hienon puolalaisen tavan mukaan on haudattu myös vihollisten sotilaita.

Puolalainen paavi – tuolloin vielä Krakovan arkkipiispa – Johannes Paavali II toimi tällä yliopistolla professorina 20 vuoden ajan. Yliopisto oli hyvin suosittu. Kommunistisessa blokissa se oli nimittäin ainut yksityinen yliopisto, koska se kuului kirkolle.

Seuraava kohteemme oli varuskuntakirkko, jossa Mannerheimkin todennäköisesti vieraili. Kirkon edustalla sijaitsee Venäjän rikosten symboli, Katynin joukkomurhan vaikuttava muistomerkki, joka hiljensi meidät kaikki. Muistomerkki palautti myös mieliimme toisen tragedian, joka liittyi Katyniin: vuonna 2010 Puolan presidentti Lech Kaczyńskia ja 85-henkistä delegaatiota kuljettanut lentokone syöksyi tuhoisin seurauksin maahan sen ollessa matkalla Katynin joukkomurhan 70-vuotismuistojuhlaan.

Vanhassa kaupungissa on jäljellä vielä parikymmentä keskiajalta peräisin olevaa kirkkoa. Vierailimme 1600-luvun alussa rakennetussa Jesuiittakirkossa. Tämä Pyhän Johannes Kastajan katedraali on maailman toiseksi vanhin barokkikirkko. Kaiken todennäköisyyden mukaan myös Mannerheim on vieraillut täällä, sillä kesäkuussa 1915 kirkossa järjestettiin messu Venäjän suurelle voitolle, johon myös Romanovien edustajat osallistuivat. Kaiken lehtikullatun yltäkylläisyyden keskellä sijaitsee puolalaisille hyvin tärkeä Neitsyt Marian ikoni. Kerrotaan, että kommunistisen terrorin aikana ihmiset olivat nähneet verivirtoja Neitsyt Marian kasvoilla, ja niinpä kuvan luokse tehdään edelleen pyhiinvaellusmatkoja.

Pysähdyimme myös aukiolle, jossa on Mikaelin kirkon perustukset. Aukiolta näkyi Lublinin linna, jonka venäläiset olivat muuttaneet vankilaksi 1800-luvulla. Siellä toimi II maailmansodan ajan Gestapon kidutuskeskus ”Kellon alla”, jonne myös Mannerheimin ystävän Adam Zamoyskin poika Leszek Zamoyski joutui. Mannerheimille on kunniaksi, että hän ei unohtanut puolalaisia ystäviään. On hämmästyttävää, että sotaa käyvän maan ylipäällikön tehtävien lomassa hän onnistui asemansa turvin auttamaan niin Gestapon pidättämäksi joutunutta Zdzisław Lubomirskia kuin Leszek Zamoyskia, joka oli päätynyt Dachaun leirille sekä viisumiasioissa myös Eugeniusz Tyszkiewicziä ja tämän serkkuja, jotka muutoin eivät olisi päässeet pois Neuvostoliiton miehittämästä Liettuasta.

Tämänkään päivän ohjelmassa emme unohtaneet puolalaisia herkkuja. Nautimme lounaan Marcin Gapskin suosittelemassa Trybunalsks-ravintolassa Vanhassakaupungissa. Pääsimme vihdoin maistamaan Mannerheimille niin mieluisaa bigosia, hapankaalipataa, joka on saanut kansallisruoan aseman Puolassa. Annokset olivat mahtavia – sekä kooltaan että maultaan, joskin asiantuntijamme Jukka Soisalon Soininen totesi, että bigosia pitäisi hauduttaa 3–5 päivää, jotta se on parhaimmillaan ja lupasi toimittaa meille oikean reseptin.

Lounaan jälkeen oli omaa aikaa tuliaishankintoihin. Kapsäkkeihin taisi päätyä ainakin piparjuurta (chrzan), suklaakuorrutettuja luumuja (śliwki w czekoladzie), linnunmaitosuklaata (ptasie mleczko) sekä maarianheinävotkaa (żubrówka). Ostosten teko oli helppoa lyhyen kävelymatkan päässä olevassa kauppakeskuksessa etenkin, kun Jukka Soisalon-Soininen oli huomaavaisesti varustanut meidät puolankielisellä sanastolla. Koska hotellimme sijaitsee aivan Vanhankaupungin tuntumassa, moni taisi löytää tiensä terassille nauttimaan Perłaa eli paikallista olutta. Dzięki – Kippis!

5. matkapäivä, keskiviikko 7.5.2025

Matkamme viimeisen päivän omistimme Mannerheimin puolalaisille ystäville ja heidän palatseilleen. Aloitimme Mannerheimin läheisen ystävän, kreivi Adam Zamoyskin Kozłówkan palatsilta, joka selvisi kuin ihmeen kautta II maailmansodan ajoista eikä rapistunut Puolan sosialismin aikanakaan. Kreivi Adam Zamoyski oli Nikolai II:n sivusadjutantti. Hän oli tässä tehtävässään paljon tekemisissä suurruhtinaskuntamme asioiden kanssa ja myös vieraili Suomessa. Hän oli myös kertomansa mukaan vaikuttanut myönteisesti Suomen itsenäisyyden tunnustamisen hyväksi. Presidentti K. J. Ståhlberg myönsi hänelle Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan komentajamerkin vuonna 1923.

Sisäänkäynnin takorautaporttiin on ikuistettuna suvun motto: ”To mniey boli” – ”Se sattuu vähemmän”. Legendan mukaan Płowcen taistelussa ritari Florian Szary, Zamoyskien kantaisä, haavoittui vatsaan kolmen saksalaisritarin keihäästä. Kun taistelun jälkeen kuningas pahoitteli hänen kärsimyksiään, ritari vastasi: ”Se sattuu vähemmän kuin haavat, jotka on isketty isänmaahan.”

Isänmaa olikin tärkeä Zamoyskeille. Kozłówkan palatsi oli yksi merkittävimmistä paikoista, jossa jo 1800-luvulla toimintansa aloittaneella, isänmaallisella puolisotilaallisella Sokół-voimistelujärjestöllä oli alaosastonsa. Jäseniä oli noin sata ja itse Adam Zamoyski toimi vetäjänä poikansa kanssa. Sokół liittyy myös partioliikkeen toiminnan alkuvaiheisiin Puolassa.

Mannerheimin komentamassa ulaanirykmentissä palvellut Aleksander Leszek Zamoyskipidätettiin maaliskuussa 1941 syytettynä maanalaisesta toiminnasta. Ensin häntä kidutettiin Lublinin linnassa ja sieltä siirrettiin Auschwitziin ja edelleen Dachaun leirille, jossa hän joutui olemaan 18 kuukautta yksinäissellissä pienennetyin ruoka-annoksin ja päivittäisen teloitusuhan kohteena. Mannerheim puuttui asiaan. Zamoyskien sukutarinan mukaan Hitler olisi äyskäissyt Mannerheimille: ”Haluaisitte tietenkin Zamoyskin adjutantiksenne. Ei tule kuuloonkaan!” Zamoyskin kuolemantuomio kuitenkin peruttiin ja hän sai erityisen ”kunniavangin” aseman.

Kozłówkan palatsi oli henkeäsalpaavan upea. Kaikki oli aivan, kuten Mannerheimin vieraillessa siellä. Palatsin kirjastossa silmänsä sulkien saattoi miltei tuntea sikarin ja konjakin tuoksun ikään kuin Adam Zamoyski olisi vieraineen juuri lähtenyt ratsastusretkelle lounaan jälkeen.

Matkan varrella pysähdyimme myös Lubartówin barokkipalatsille, jonka Sanguszko-omistajasuku oli Mannerheimille puolalaisen kunniakäsityksen esimerkki. Ruhtinas Roman Sanguszko oli ollut 30 vuotta karkotettuna Siperiaan osallistuttuaan 1830–1831 kansannousuun. Mannerheim ihaili Sanguszkon lojaaliutta ja kunniantuntoa. Sanguszkot olivat merkittäviä lämminverihevosten kasvattajia, ja Mannerheimin läheinen ystävä Józef Potocki jatkoi tätä perinnettä. Józef Potocki toimi myös Metsästysklubin esimiehenä ensimmäisinä itsenäistymisen jälkeisinä vuosina.

Lubartówin palatsi toi Mannerheimin mieleen hänen syntymäkotinsa Louhisaaren. Palatsi on restauroitu raatihuonetarkoituksiin, ja siksi käväisimme vain palatsin puistossa.

Matkamme jatkui puolilta päivin kohden Varsovaa ja sen liepeillä sijaitsevaa Lubomirski-suvun Mała Wieśin palatsia. Mannerheim oli usein nähty vieras palatsissa ja tilusten ikivanhoissa lehtikuusimetsissä, joissa ruhtinas Zdzisław Lubomirski järjesti kuuluisia metsästysretkiä helmikanojen ja peltopyiden pariin. Ruhtinas Lubomirski oli arvostettu yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän toimi mm. 1916–1918 Saksan perustaman Puolan kuningaskunnan hallitusneuvoston jäsenenä ja senaattorina 1928–1935. Valtionhoitajan tehtävissään Mannerheim sai Lubomirskista kokeneen neuvonantajan. Varsovan Kolmen Ristin aukiolla sijaitsevassa Pyhän Aleksanterin kirkossa on Zdzisław Lubomirskin muistotaulu: ”Jos joillekin on tie avoinna taivaaseen, niin isänmaataan palvelleille.”

Vuonna 1903 Pietarissa Mannerheimin ystävä kreivi Józef Tyszkiewicz oli kutsunut hänet tapaamaan sukulaistaan sanoen: ”Kun näet ruhtinatar Maria Lubomirskan, tulet putoamaan satulasta!” Kerrotaan, että tämän tapaamisen jälkeen Mannerheim ilmoittautui yksikköönsä sairaaksi ja vietti kokonaisen viikon ruhtinattaren seurassa. Heidän yhteydenpitonsa jatkui Puolassa, ja kirjeenvaihtosuhde jatkui Marian kuolemaan saakka.

Puolalaiset naiset lumosivat kauneudellaan Mannerheimin. Kirjeissään hän kehuu puolattarien olevan valloittavia keskustelukumppaneita, jotka analysoivat tarkoin päivän tapahtumia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tällainen oli myös ruhtinatar Maria, joka kirjoitti päiväkirjaa vuosina 1914–1918. Hän selosti rikasta kieltä käyttäen päivän tapahtumia kuin sanomalehden uutistoimittaja ikään, kommentoi niitä terävästi ja ennakoi usein yllättävän tarkalla silmällä tapahtumien kehitystä.

”Minun kenraalini” Maria Lubomirska mainitsi päiväkirjassa parikymmentä kertaa. Hän siteerasi mm. katkelman Mannerheimilta saamastaan kirjeestä: ”Teidän kauniit kirjeenne ovat olleet sodan 15 kuukauden ajan suurin iloni. Ne ovat tuoneet minulle, kuten Te kirjoititte eräässä ensimmäisistä kirjeistänne, naisen ystävällisen hymyn, joka valaisee, mutta ei velvoita. Ne ovat tukeneet ja vahvistaneet minua raskaina ja vaikeina hetkinä. Nämä kirjeet ovat näyttäneet Teidän oikean ja jalon sielunne, ne ovat auttaneet minua taistelemaan alhaisuuden ja arkipäiväisyyden ilmapiiriä vastaan, sitä, joka seuraa suurta armeijaa tukahduttaen alleen kaiken, mikä on heikkoa”. Ruhtinatar kirjoitti liikuttuneena: ”Nämä sanat ilahduttivat ja vahvistivat minua, jopa täyttivät mieleni ylpeydellä. Ne solmivat välillemme ohuen, kultaisen langan…”

Ruhtinatar Maria seurasi valppaasti Suomen vapaussodan tapahtumia ja kirjoitti päiväkirjaansa 15.4.1918: ”Miten Mannerheim onkaan onnellinen. Hän syntyi oikeaan aikaan toteuttaakseen elämänsä unelman ja tullakseen isänmaansa vapauttajaksi. Loistava saavutus, joka on vain harvojen ja valittujen osa.”

13.6.1918 hän kirjoitti: ”Päätän päiväkirjani toisen osan jollakin voimaannuttavalla, ritarillisella – Mannerheimin nimellä … Olen onnellinen, että olin tutustunut Mannerheimiin ja että arvostin häntä jo ennen kuin hän suoritti sankaritekonsa. Hän kunnostautui jo tutkimusmatkallaan Tiibetiin ja myös osallistuessaan Venäjän-Japanin sotaan. Kohtaamisissa hänen kanssaan oli aina jotakin virkistävää kuin vuoristoilmassa, ei voinut olla huomaamatta urhean ritarin uskollisuutta, jonka saattoi tuntea myös tanssisaleissa. Meidän kenraalimme oli hieman jäykkä, hänen puheensa vähän puisevaa, hänessä ei ole mitään onnettomasta slaavilaisesta viehätyksestä, pehmeästä kuin kiiltävä sametti. Kätken huolellisesti hänen kirjeensä, ne ovat minulle mieluisia. Minun ystävyyteni tuotti hänelle aikanaan onnea. Kun hän palaa ja saan jälleen puristaa hänen kättään, olen pahoillani, etten enää ole nuori.”

Lehdissä on spekuloitu Mannerheimin ja ruhtinattaren mahdollisesta ystävyyttä syvemmästä rakkaussuhteesta. Maria Lubomirskan tyttärenpoika Kazimierz Morawski on kuitenkin todennut: ”Isoäiti oli harras katolilainen, ja häntä velvoittivat arvokkaat sukuperinteet. Hän auttoi kykyjensä mukaan isoisää poliittisella uralla ja oli miehestään ylpeä. Avioliiton rikkominen olisi ollut mahdotonta. Ehkä se oli isoäidin syvä tragedia.”

Majoittauduttuamme Mała Wieśin palatsin hotelliin tutustuimme itse palatsiin. Palatsi selvisi II maailmansodasta mutta valitettavasti Puolan sosialismin aikana koko alkuperäinen kalustus ja taulut on viety pois. Pääsimme kuitenkin aistimaan Mannerheimin aikojen tunnelmaa hyvin säilyneiden stukkoseinien, takkojen ja antiikinaiheisten seinämaalausten ansiosta. Esimerkiksi portaikon uljaassa seinämaalauksessa on latinankielinen teksti: ”Dicite victuri patrum, post fata nepotes, velle Deo patria vivere, velle mori”, joka vapaasti kääntäen tarkoittaa: ”Oppikaa, te isienne kuoleman jälkeen syntyneet jälkeläiset, elämään Jumalalle, maallenne ja tarvittaessa kuolemaan heidän puolestaan.”

Palatsikompleksiin kuuluu 20 hehtaarin upea puistoalue sekä neljä symmetrisesti nurmikon ympärille sijoitettua sivurakennusta, jotka toimivat aikoinaan mm. pesulana, keittiönä ja ruokavarastona. Vaunuvaja on muutettu ravintolaksi, jossa nautimme läksiäisillallisen. Illallinen ylitti kaikki odotuksemme, ja on todennäköistä, että myös itse Mannerheim olisi ollut erittäin tyytyväinen sen tasoon. Saimme illalliselle vieraaksemme asiantuntijaoppaamme Jukan Anna-puolison, joka on toinen ”Mannerheimin Puolan vuodet” -kirjan kirjoittajista. Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että matkamme oli ollut kaikin puolin antoisa – ja erityiskiitoksemme kohdistui tarinankertojavirtuoosi Jukka Soisalon-Soiniseen.

Tähän päättyy matkakertomus ”Mannerheimin jalanjäljillä Puolassa”. Nina Schleifer (NS) kiittää ja kuittaa.