Helsingin suurpommituksista tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta. Kunniajäsenemme professori Ohto Manninen on kirjoittanut oheisen artikkelin Helsingin kohtalon hetkistä vuonna 1944.
Neuvostoliiton ylijohdon alaiset kaukotoimintailmavoimat (ADD) suorittivat Helsinkiin helmikuussa 1944 kolme suurpommitusta kymmenen päivän välein. Välipäivinä pommitettiin muita kaupunkeja, Pohjois-Venäjällä, Virossa ja Suomessa, mm. Kotkaa ja Turkua sekä Pohjois-Suomen kaupunkeja.
Kolmen suurvallan johtajien – Stalinin, Rooseveltin ja Churchillin – marras-joulukuussa 1943 pitämän tärkeän Teheranin konferenssin jälkeen kaukotoimintailmavoimien komentaja Golovanov vieraili Stalinin luona. Stalin puhui Suomen sodasta irrottamisen välttämättömyydestä ja pohti voitaisiinko tämä saada aikaan pelkästään ilmavoimien avulla. Englannin ilmavoimien 1000 pommikoneen iskusta Kölniin oli saatu melkoisia tuloksia. Golovanov vastasi Stalinille, että ilmavoimat pystyisivät irrottamaan Suomen sodasta, mutta arveli, ettei Suomen hallitus toivoisi pääkaupunkia pyyhkäistäväksi maan pinnalta. Stalin katsoikin, että asiaa oli vielä mietittävä.
Golovanov sai joulukuun puolivälissä käskyn lähteä Leningradiin. Pohjoinen suunta oli tulossa painopisteeksi, kun tammikuussa 1944 oli määrä aloittaa operaatio Leningradin saarron lopulliseksi murtamiseksi. Ennen lähtöä hän vielä vieraili Stalinin luona. Tämä katsoi, että oli välttämätöntä panna Suomen kansa kärsimään, jotta sotilaallinen uhka voitaisiin poistaa luoteissivustalta.
Stalin epäröi mutta Golovanov katsoi, että ADD:n oli valmistauduttava Suomeen suoritettaviin iskuihin samanaikaisesti Leningradin rintaman tulevan operaation kanssa. Iskut kohdistettaisiin sotateollisuuteen, Helsingin satamaan, ratapihaan ja esikaupungeissa oleviin sotilaskohteisiin. Varsinaisen kaupunkiasutuksen pommituksesta pidättäydyttäisiin. Ensimmäinen hyökkäys suoritettaisiin muutamalla sadalla koneella, ja tarpeen vaatiessa lisättäisiin jatkossa voimaa.
Pommitusten tarkoituksena siis oli järkyttää Suomen puolustustahtoa ja saada Suomi vetäytymään sodasta. Ulkoministeri V.M. Molotov mainitsi 12.2. Yhdysvaltain edustajalle A. Harrimanille nimen omaan, että Helsingin ja muiden sopivien kaupunkien pommittaminen voisi olla avuksi itsepäisten suomalaisten saattamisessa järkiinsä. Tästä päätellen pommitukset oli suunnattu selkeästi siviiliväestöä vastaan. Ne olivat terroripommituksia, joilla oli poliittinen tarkoitus. Lentäjille syyksi ilmoitettiin Helsingin alueen sotatuotannon vahingoittaminen, mutta lentodivisioonien asiakirjoissa puhutaan painokkaasti Suomen pääkaupungin ja hallinnollisen keskuksen pommittamisesta.
Ajoittaminen
Stalinin ja Golovanovin keskustelussa sovittiin hyökkäyksen käynnistämiseksi tunnussana, jonka Stalin ilmoittaisi puhelimessa henkilökohtaisesti Golovanoville. Kukaan ei saisi tietää hyökkäyksestä etukäteen. Valmisteluja ei silti voitu välttää, ja ainakin 8. Lentoarmeijakunnan 12.12. antamassa, 1. Kaartin lentoarmeijakunnan 15.12. antamassa ja 3. Kaartin lentoarmeijakunnan antamassa käskyssä annettiin tehtävä pommittaa Helsinkiä. Lähtökäskyä ei kuitenkaan kuulunut.
Hyökkäystä jouduttiin siirtämään sään takia. Sää esti tai rajoitti lentoja Suomenlahdella noin 20.-30.1. ja 2.-5.2. sekä myöhemmin vielä 9.2., 11.2., 19.2. ja 21.2. Lähtöön olisi oltu valmiina jo paljon aikaisemmin. Esimerkiksi 3. Kaartin lentoarmeijakunta sai 1.1. käskyn hyökätä Helsinkiin seuraavana yönä, mutta käsky peruttiin. 4. Kaartin lentoarmeijakunta antoi vastaavat taistelukäskyt 25.12., 2.1. ja 31.1., mutta taas hyökkäys peruttiin. Kun taistelukäskyt oli kirjoitettu jo etukäteen, lähtö oli sitten suhteellisen nopea. Esimerkiksi 6.2. tehtävänannosta starttiin kului noin 4 tuntia, mutta 26.2. vain 2 tuntia.
Yksinomaan Helsinkiä varten pommikoneita ei siis Suomen suunnalle siirretty – niitä käytettiin auttamaan Leningradin rintamaa moukaroimaan saksalaismiehittäjien asemia. Stavka oli jo marraskuun lopulla 1943 tehnyt päätöksen tukea Leningradin saartorenkaan murtamista kaukotoimintailmavoimien hyökkäyksellä. Siten oli estettävä saksalaisia tuomasta reservejään rintamalle. Baltian suunnan valmiuskäsky annettiin vasta 4.1.
Lähtökäsky
Vasta 6.2. Stalin soitti Golovanoville tunnussanan, ja seuraavana yönä seurasi ensimmäinen isku. Sotilaspoliittinen tilanne oli nyt kypsä. Neuvostojohdolle oli vuodenvaihteessa selvinnyt, että rauhanhalua jo osoittanut Suomen johto oli päättänyt jäädä odottamaan tilanteen kehitystä. Presidentti Ryti ja marsalkka Mannerheim arvioivat kyllä Saksan häviävän maailmansodan, mutta uskottiin, että Suomi voisi jäädä sivuun Keski-Euroopan ratkaisutaisteluista.
Suomalaisten odottelu ei tyydyttänyt Stalinia. Esimerkkiä ei tarvinnut hakea kaukaa. Länsivallat olivat pommittaneet mittavasti Saksaa, mm. Berliiniä ja Hampuria. Kaukopommitusilmavoimat olivat suursodan yleiskulun takia käytettävissä Leningradin seudulla.
Stalinin johtaman ylijohdon eli stavkan alaiset kaukotoimintailmavoimat (ADD) olivat vuoden 1943 aikana toimineet etupäässä suurten taisteluiden tukitehtävissä. Kaukotoimintailmavoimissa oli helmikuussa 1944 yhteensä 17 lentodivisioonaa. Lentokunnossa oli noin 900 pommikonetta. Kokonaismäärä saattoi olla 30 % korkeampi kuin lentokunnossa olevien määrä.
Suuri osa koneista oli lisenssillä valmistettuja DC-3 -koneita (neuvostomerkintä Li-2), matkustajakoneista pommikoneiksi muunnettuja koneita. Niiden pommikuorma oli vähäinen, korkeintaan 1000 kg. Varsinaisia pommikoneita olivat neuvostovalmisteiset Il-4 (eli DB-3f)-koneet ja amerikkalaiset B-25-koneet sekä raskaat Pe-8-koneet, jotka pystyivät pudottamaan jopa 5000 kg pommeja. Helsinkiin lensi 26.2. taistelutehtävässä A-20-G-koneita, amerikkalaisen Boston-tyypin tykkiversioita.
Suomen-lennon kokonaiskesto oli Moskovan takaa lähteneillä Pe-8 -koneilla 6 1/2-7 tuntia. Toropasta lentäneet Il-4-koneet viipyivät matkalla kohteeseen yleensä 1. lennolla noin 3 tuntia ja yön toisella lennolla vain noin 2:30. Volhovstroi-alueelta tulleiden Li-2-koneiden lentoaika oli neljä tuntia, menomatka kaksi tuntia. Kannakselle siirryttyä kokonaislentoaika oli noin 3 tuntia, maalille noin 1:30. Turun lento kesti 4:30-4:50 (menomatka 2:20). – Kun koneet lastattiin uuteen yritykseen samana yönä, laskeutumisen ja startin väli oli 1:50.
Pommituslennoilla noudatettiin täydellistä radiohiljaisuutta maaliin asti, mutta pommien pudottamisen jälkeen joka kone ilmoitti suorituksensa johtokeskukseen.
Pommitusten ajoitus
Paljon huomiota on kiinnitetty siihen, että Helsingin pommitukset tapahtuivat 10 päivän välein. Varoitusten toistuminen oli todella sopivan näyttävää, sillä operaatioiden valmisteluun ei monta päivää tarvittu, itse asiassa vain muutama tunti, kun suunnitelmat olivat etukäteen valmiina. On kysytty, miksi jäi tulematta seuraava pommitus, joka siis olisi ollut vuorossa maaliskuun 7. päivänä. Puolittain huumorimielessä on esitetty, että kansainvälisen naistenpäivän ennakkojuhlinta olisi estänyt ilmaan nousun. Itse asiassa kaukoilmavoimat hyökkäsivät juuri samaisena 7. ja 8. päivän välisenä yönä Narvaan.
Kymmenen päivän rytmi näyttää olleen vain sattuma. Kaukoilmavoimat joutuivat välillä peruuttamaankin lentojaan sään takia. Helsinki oli toteutuneiden lisäksi helmikuussa käskettynä kohteena ainakin 1.2.-3.2., 8.2., 27.2. ja 28.2., mutta lennot peruutettiin.
Helsingin rinnalle käskettiin 9.2. valmisteltaviksi Kotka ja Turku, joista lähtö Kotkaan toteutui 10.2. Turku oli käskettynä kohteena 15.-16.2. ja 22.-24.2., ja näistä siis toteutui pommitus melko huonossa säässä 22.2. Mainittujen kaupunkien lisäksi valmisteltavaksi kohteeksi otettiin 15.2. vielä Tampere, ja eräät armeijakunnat olivatkin muutamia päiviä valmiudessa Tampereen pommitukseen.
Maalit
Golovanov antaa muistelmissaan ymmärtää, että pommit oli tarkkuutettu sotatalouskohteisiin ja varsinaisen kaupungin ulkopuolelle. Helsingin pommituksia varten joulukuun lopussa jaetussa karttapiirroksessa on merkitty 19 sotilaslaitosta (esikuntia ja kasarmeja), 12 merisotalaitosta (satamia ja telakoita), 9 teollisuuslaitosta, 5 rautatiealuetta ja asemaa, 9 varastoaluetta sekä 6 valtiojohdon rakennusta, mm. presidentinlinna, eduskuntatalo, valtioneuvosto ja Suomen pankki.
Lentodivisioonien ja -rykmenttien tehtävissä oli määritelty neliö, jonka keskustaan pommitus tarkkuutettiin. Neliön kulmina olivat kaartin maneesi, kaapelitehdas, Eteläisen rautatiekadun varastoalue ja päärautatieasema. Näiden pisteiden keskusta oli suunnilleen Vanhankirkon kohdalla, joten aluepommitus suuntautui asuma-alueille. Jossain sotapäiväkirjassa mainitaan nimenomaan kohdealueen musertaminen.
Eräille lentorykmenteille annettiin täsmäkohteita. 5. Kaartindivisioonan Mitchell B-25-koneet saivat 6.2. kohteekseen Kaartin maneesin ja Kaapelitehtaan. 9.Kaartindivisioonan Li-2:ien kohteiksi tulivat Kruununhaan sotilaskohteet (kuten viljamakasiini, joka toimi sodan jälkeen sota-arkistona, ja sotakorkeakoulu) ja valtiojohdon rakennukset (kuten Suomen pankki, valtioneuvosto ja presidentinlinna). Vastaavasti 45.Divisioona suurine Pe-8-koneineen sai 26.2. kohteikseen ns. Kaartin kaupungin (n.s. Smolnasta Kaartin maneesiin), kaapelitehtaan ja Jätkäsaaren sekä rautatieaseman ja linja-autoaseman tienoon. – Yhden Pe-8:n kaksi viiden tonnin pommia pudotettiin 6.2.: Lasipalatsin ja rautatieaseman tienoille ja kaapelitehtaan ja Hietalahden telakan tienoille.
Yleisohjeeksi tuli, että pommilasti määräytyisi lentäjän kokemuksen mukaan, joten tuoreempi lentäjä sai ottaa vähemmän lastia. Ensimmäisen pommituksen jälkeen vedettiin johtopäätös, että asutuskeskuksia pommitettaessa oli oltava runsaasti 1 ja 2,5 kg palopommeja. Kutakin kymmentä konetta kohti oli yksi valaisukone. Samanaikaisesti kohdetta valaisi toistakymmentä laskuvarjopommia.
Kolmantena pommitusyönä eräät pommittajat ennättivät käydä Helsingin yllä kolmekin kertaa, mutta osittain tämä estyi, kun pommit ja polttoaine pääsivät Kannaksen tukikohdissa loppumaan.
Helsingin ilmatorjunnan ansiosta noin 90 % pommeista osui Helsingin ulkopuolelle, kun lentäjät kääntyivät usein pois Helsingin keskustan kaakkoispuolelta. On kuitenkin liioiteltu se käsitys, jonka mukaan kokemattomat lentäjät olisivat lentäneet jonossa ja eksyneet johtajan perässä pois kohteesta. Pommitukset oli ainakin osaksi määrä suorittaa yksittäissuorituksina ja suomalaisten tutkakartoista nähdään, että koneet tosiaan lähestyivät eri suunnista.
Operaatiota varten ADD:hen otettiin ulkopuolelta kokeneita lentäjiä ja lentoperämiehiä. 6.2. otettiin 4.KAK:aan laadukkaita lentäjiä ja perämiehiä 113. Yömetsästäjärykmentistä.
Suunnistus kohteeseen näyttää onnistuneen erinomaisesti. Jäljempänä tuleville oli eduksi, että palava Helsinki näkyi jo kaukaa, jopa 250 km päästä. Ilmasta kaikesta päätellen nähtiin hyvin pommitusten tulokset. Kussakin divisioonassa otti yleensä yksi tai kaksi konetta valokuvia kohteesta. Kullakin divisioonalla oli yhdestä kolmeen kontrollöörikonetta, jotka viipyivät kohteen yllä puolisen tuntia.
Neuvostoraportit kehuvat yleensä pommituksen onnistumista. Ennen Helsingin toista pommitusta on opetuksena mainittu, että tarkkuus on huono. Torjunnan tehokkuus näkyy siitä, että pommituskorkeus useassakin raportissa esitettiin nostettavaksi 2000-7000 metristä 5000-8000 metriin.
Helsingin ensimmäisessä pommituksessa neuvostokoneet – 17 lentodivisioonasta – suorittivat 777 lentoa, joista 725 katsottiin päätyneen kohdealueelle, Vastaavasti toisena pommitusyönä – jolloin koneita oli käytännössä vain 10 lentodivisioonasta – suoritettiin 403 lentoa, joista 382:n katsottiin päätyneen kohdealueelle ja kolmantena yönä suoritettiin – 15 lentodivisioonan voimin – 920 lentoa, joista 875:n katsottiin päätyneen kohdealueelle. Kaikkiaan siis suoritettiin 2100 lentoa, joista 1982:n katsottiin saapuneen kohdealueelle.
Torjunta
Helsingin puolustajan etuna olivat tehokas torjuntajärjestelmä ja siihen liittyvä kyky saada sulkuammunnoin pommikoneet kääntymään ennen maalia. Taistelun johtamista ja tulta helpottivat ratkaisevasti tutkat ja valonheittimet.
Varoitus tuli joka kerta kohtuullisen hyvissä ajoin. Ilmavalvonta antoi tiedon lähestyvästä hyökkäyksestä 6.2. 54 minuuttia, 16.2. 49 minuuttia ja 26.2. 1 tunnin ja 23 minuuttia etukäteen, radiotiedustelu varoitti 16.2. 1 tunnin ja 40 minuuttia ja 26.2. 1 tunnin ja 28 minuuttia etukäteen. Ilmatorjunnan tutkaseurantaan viholliskoneet joutuivat 16.2. 34 (ja toisessa vaiheessa 27) minuuttia ja 26.2. 24 (ja toisessa vaiheessa 18) minuuttia ennen torjunnan alkua. Suomen tiedustelu oli saksalaisilta saadun sanomamateriaalin avulla selvittänyt ADD:n koodit mutta tämä ei liene käytännössä helpottanut torjuntaa.
Myös Saksassa huomattiin pommitusten aiheuttama poliittinen uhka, ja Helsingin puolustusta tuettiin auliisti. 1. Ilma-armeija osallistui Tallinnan alueella Helsingin suojaukseen, ja ensimmäisen pommitusyön jälkeen siirtyi 12.2. Malmille saksalaisen Hävittäjärykmentti 302:n 1. lentue. Sen koneet starttasivat 16.2. torjuntaan, mutta kunnon toimintaa ei saatu aikaan. Lentueen pudottamiksi ilmoitetaan (vain) kaksi konetta. Tallinnasta toimineet kaksimoottoriset yöhävittäjät olivat pudottaneet lisäksi kaksi konetta. Kolmannen pommituksen aikana Malmin yöhävittäjät ilmoittivat pudottaneensa myös kaksi konetta. Hävittäjätorjunnan alueella ilmatorjunnan oli lakattava ampumasta ja viholliskoneita valaistiin valonheittimillä. Jonkin verran myöhemmin, 24.2., päätettiin lähettää avuksi myös yöhävittäjien johtoalus Togo. Se tosin ehti Suomenlahdelle vasta 7.3., liian myöhään. Se ei pystynyt ohjaamaan Tallinnan puolustusta, kun tätä kaupunkia pommitettiin tehokkaasti 9./10.3.
Tappiot ja tulos
Venäläistietojen mukaan tappiot jakautuivat seuraavasti: Ensimmäisenä pommitusyönä kolme konetta, toisena kolme konetta ja kolmantena viisi konetta (joista kaksi hävittäjätorjunnan tuhoamaa), yhteensä siis 11 konetta. Lisäksi useita koneita joutui eksymisen, konevian tai polttoaineen loppumisen takia suorittamaan pakkolaskun, useimmiten vieraalle lentokentälle. Ensimmäisen pommitusretken paluumatkalla (7.2) lukuisat koneet joutuivat laskeutumaan aivan väärälle kentälle myrskyn vuoksi.
Marsalkka Golovanovin hieman jälkiviisaiden muistelmien mukaan Helsinkiin suunnattu kolmas isku oli niin voimakas, että ”mikäli tähän iskuun osallistuneet koneet olisivat pommittaneet varsinaista Helsinkiä, kaupunki olisi lopettanut olemassaolonsa”. Hän sai käskyn lopettaa Suomeen kohdistuneen toiminnan, kun neuvottelut Suomen irrottamiseksi sodasta oli saatu aloitetuiksi.
Pommeja pudotettiin 10 980 (2386 tonnia), mutta erittäin hyvin onnistuneiden torjunta- ja hämäystoimenpiteiden takia vain 799 – noin 7,3 % – putosi Helsingin rakennettuihin osiin. Surmansa sai 145 henkilöä.
Venäläisten omia ongelmia voidaan luetella useita: kaukoilmavoimien kokemattomuus tämäntyyppisiin operaatioihin, kaukotoimintaan pystyvien raskaiden pommikoneiden vähäisyys, heikot tähtäimet. Suurin osa koneista pudotti it‑tulen takia pomminsa kohteen ulkopuolelle. Näin kaukoilmavoimat onnistuivat pudottamaan vain alle 10 % pommeistaan kohteeseensa, Helsingin rakennetulle alueelle.
Stalin uskoi pommitusten lannistaneen Suomen. Kohta kolmannen pommituksen jälkeen hän 28.2. tiedusteli Englannin halukkuutta osallistua aseleponeuvotteluihin. Suomeen oli suunnitteilla keväämmäksi maavoimienkin hyökkäys, mutta se oli määrä Suomen luopumista odotellessa suunnata Karjalan rintaman pohjoissiivelle, Sallassa saksalaisia vastaan eikä suinkaan Karjalan kannakselle tai Aunukseen. Stalin vaati myös Leningradin rintamalta nopeaa etenemistä Viroon. Narva oli vallattava 17.2. mennessä sekä sotilaallisista että poliittisista syistä. Poliittinen syy oli ainakin osittain se, että Suomen sivusta oli saatava uhanalaiseksi Suomenlahden etelärannalta.
Pommitukset epäonnistuivat sotilaallisena suorituksena, kuten sodan jälkeen valvontakomission saapuessa selvisi.
Keskeinen käskyissä määritelty kohdealue oli Helsingin keskeistä asuntoaluetta, ja pommit osuivat yhtä lailla asuntoihin kuin virastoihin ja tuotantolaitoksiin. Huolimatta torjunnan menestyksellisyydestä Helsinki ei välttynyt tuhoilta. Poliittisiakin vaikutuksia oli. Ensimmäistä pommitusyötä seuranneina päivinä poliittinen johto muutti linjaansa. Vihollisen rauhankortit oli katsottava. Myös Suomen marsalkka, joka – sattumalta – oli Helsingissä sekä ensimmäisen että kolmannen pommituksen aikana, puhui tavallista pontevammin rauhanteon puolesta. Pian ensimmäisen pommituksen jälkeen tehtiin päätös Paasikiven lähettämisestä selvittämään rauhanehtoja. Tästä alkoivat pari kuukautta kestäneet vaiherikkaat rauhantunnustelut.
Suomalaisten vastarintahenkeä pommitukset eivät murentaneet. Päin vastoin lienee perää ministeri Väinö Tannerin tuolloisella mielipiteellä, että pommitukset olivat epäpsykologinen toimi jolla oli päinvastainen vaikutus. Yhteishenki sai ryhtiä. Helsingin ilmapuolustuksen saama torjuntavoitto neutraloi ensimmäisten pommitusten aiheuttaman järkytyksen ja Suomen eduskunta hylkäsi huhtikuussa Neuvostoliiton tuhoisiksi koetut rauhanehdot.
Ohto Manninen
Neuvostopropagandassa julkaistiin pilapiirros, jossa Suomen sotilasjohto piileskelee pommitusten alla. Ylipäällikkö olikin eräässä vaiheessa Helsingin alueella. Kaartin kasarmissa oli kuitenkin vain rintakuva. – kuvat Ohto Mannisen arkisto