Itsenäisyyssenaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud kertoo, kuinka helmikuun 5 p:nä 1918 pääkaupungin aktivistit olivat valmistaneet hänelle hurjanrohkean tilaisuuden poistua neuvostovenäläisellä lentokoneella punaisesta pääkaupungista suoraan valkoiseen Suomeen. Hänen kirjoituksensa on alun perin julkaistu Sarkatakki-lehdessä 5.2.1928, jolloin tuli kuluneeksi 10 vuotta tästä lentoretkestä.
Punakapinan alkaessa jouduin kahden virkaveljen, Jalmar Castrénin ja 0. W. Louhivuoren kanssa sangen sopivaan piilopaikkaan professorinleski Runebergin luo suuressa kivitalossa Uudenmaan kadun varrella N:o 3. Täältä meillä oli jonkunlainen yhteys muun valkoisen kaupungin kanssa ja ystävämme (etupäässä tohtori Eino Suolahti) suunnittelivat ahkerasti pakomatkoja meille. Niinpä ehdotettiin, että minä lentokoneella lähtisin Helsingistä suoraan Mannerheimin päämajaan Haapamäelle. Kun lentokoneessa oli tilaa vain yhdelle matkustajalle, saisivat toverini jäädä odottamaan jotakin toista tilaisuutta. Suunnitelma oli muuten seuraava: Venäjän armeijassa maailmansodan aikana palvellut lentäjäkapteeni Mikkola[1] joka vielä vallankumouksen aikanakin hoiti lentokonettaan, oli varsin valmis viemään koneensa sekä matkustajan Mannerheimin luo, kun vaan saisi komennuksen johonkin lentoon. Ja komennus hankittiin. Venäläisille sotiIasviranomaisille (bolsheviikeille) uskoteltiin, että eräs ”insinööri Carlsson”, joka muka oli palvellut Nobelin polttoöljylaitoksissa Bakussa, vaan nykyään oleskeli Helsingissä, tahtoisi koetella miltä lentäminen tuntui ja pyysi päästä pienelle lentomatkalle. Kun sama ”insinööri Carlsson” äskettäin oli lahjoittanut bolsheviikkisotilaille uuden autorenkaan erääseen heidän autoonsa särkyneen renkaan tilalle, suostuivat viranomaiset mielellään tuohon vaatimattomaan pyyntöön[2], ja niin sai Mikkola käskyn lähteä ”insinöörin” kanssa lentämään.
Kello 2 tienoissa päivällä kirkkaana ja auringonpaisteisena 5 pnä helmikuuta 1918 saapui asuntomme edustalle auto, jossa olivat kapteeni Mikkola ja meriväenkapteeni Roos[3], molemmat upseerivormussaan, sekä ohjaajana venäläinen sotamies – virolainen, sanottiin, jonka sopiva rahasumma oli tehnyt ”luoteltavaksi”. Minullekin oli aiottu hankkia jonkunlainen virkapuku, mutta sopivaa sellaista ei siihen kiireeseen saatu, ja minä sain naamioimiseen nähden tyytyä tekosilmälaseihin ja viiksien mustaamiseen. Vanha turkki ylläni ja Louhivuoren valtava karvalakki päässä istuuduin Mikkolan ja Roosin väliin auton takaistuimelle ja niin lähdettiin Hermanniin, jossa hangaari eli lentokonesuojus oli. Jälkiämme sekoittaakseen auto ei ajanut suoraan Erottajalta Pitkällesillalle, vaan kulki ”Smolnan” eli entisen kenraalikuvernöörintalon sekä Senaatin (Valtioneuvoston) talon ohi. Vasta tällaisen mutkan jälkeen tultiin Pitkällesillalle ja Viertotielle. Siellä oli tuon tuostakin punakaartilaispatrulleja, jotka tarkastivat ohikulkevia, mutta kun autossamme oli venäläinen sotilaslippu, pääsimme ilman pysäyttämistä patrullien sivu ja saavuimme onnellisesti Hermanniin.
Täällä oli lentokone jo odottamassa vähän matkaa hangaarista jäällä. Kesti kuitenkin puolisen tuntia, ennen kuin Mikkola sai koneen lentokuntoon, ja sillä aikaa kerääntyi joukko uteliasta yleisöä puoliympyrään lentokoneen luo. Mikkola työskenteli otsansa hiessä lentokoneensa kimpussa; Roos ja minä kuleksimme välinpitämättömän näköisinä edestakaisin ja puhuimme venäjää. Vihdoin oli kone kunnossa. Mikkola nousi ohjaajapaikalle; Roos ja minä kiipesimme riemumielin matkustajakoriin. Se oli kuitenkin niin ahdas, että sovimme siihen kahden ainoastaan siten, että riisuin turkin päältäni ja käärin sen meidän molempien harteille.
Hiljaa ja tasaisesti kone lähti liikkeelle jääkenttää pitkin: aivan huomaamatta se kohosi ilmaan ja rupesi verkalleen liitelemään ylöspäin. Keveältä ja suloiselta tuntui lentäminen. Ainoastaan potkurin voimakas surina vaikutti häiritsevästi; korvaan huutamalla täytyi puhua toisilleen. Ensin lennettiin etelään Sörnäisiin ja Kulosaareen pam ”ohjelman mukaisesti”, ettei liikkeemme ennenaikojaan herättäisi epäluuloja. Noustuamme 400–500 metrin, korkeuteen käännyttiin kaaressa Vanhaankaupunkiin päin jatkaaksemme suoraan pohjoiseen. Ilma oli edelleen mitä ihanin ja elämäkin tuntui taas päivänpaisteiselta. Kaksi tuntia vain ja olisimme Haapamäellä Mannerheimin ja valkoisen armeijan luona! Multa tähän ilo loppui. Olimme päässeet lähelle Vanhaakaupunkia, kun Mikkola, huutaen Roosin korvaan, ilmoitti, että kone ei toimi tyydyttävästi, vaan oli palattava takaisin. Sepä murheellista! Koko kaunis suunnitelma myttyyn ja taas turvauduttava piilopaikkaansa!
Mutta muu ei auttanut. Taitavasti kääntyi kone hangaaria kohti ja laskeutui leijaillen yhä alemmaksi, kunnes tultiin lähtöpaikkaan, jossa mallikelpoinen maahanlasku suoritettiin. Katsojajoukko hangaarin edustalla oli yhä taajennut ja uteliaana seurannut niin lentoamme kuin laskuamme. Roos ja minä kiipesimme heti alas jäälle niin hilpeän näköisinä kuin saatoimme ja läksimme väkijoukon läpi hangaariin pysyäksemme vähän syrjässä, sillä aikaa kun Mikkola laittoi lentokoneen lepokuntoon. Tähänkin kului puolisen tuntia eikä odotus ollut juuri hauskaa. Me pössyttelimme ahkerasti savukkeita ja minä vedin yhden imukkeesta pienen shifferipaperin, joka oli aiottu Mannerheimille, sekä söin sen varmuuden vuoksi suuhuni, jos onni kotimatkalla pettäisi. Kun Mikkola oli saanut koneensa valmiiksi, noustiin autoon – samaan, jolla olimme tulleet ja joka kiltisti oli meitä odottanut. Juuri lähtiessämme hyppäsi autoomme 4 venäläistä merisotilasta ja yksi punaisella liinalla koreileva työmies. Keitä olivat ja millä asioilla kulkivat, ei meillä ollut aihetta kysellä – matkan varrella asia kyllä selviäisi. Sylitysten istuivat soltut etutuolilla ja työmies autonajajan vieressä; sillä leveä takaistuin oli toki meitä, auton varsinaisia matkustajia varten.
Paluumatka sujui muuten varsin hyvin, ja suorinta tietä ajettiin nyt. Tultuamme Rautatientorin poikki Hakasalmen- ja Aleksanterinkatujen kulmaan poistuivat kuokkavieraat, kohteliaasti kiittäen vapaasta kyydistä. Heillä ei siis ollut sen pahempaa mielessä eivätkä tienneet, kenen kyydissä olivat olleet. Päästimme helpotuksen huokauksen ja pian olimme perillä piilopaikan edustalla auringon tehdessä juuri laskua.
Näin lyhyeen loppui tämä ensimmäinen pakoyritys. Jälestäpäin kerrottiin meille, että syynä lentokoneen epäkuntoon joutumiseen oli ollut spriin puute koneen vesisäiliössä. Venäläiset sotamiehet olivat tietysti juoneet spriin ja panneet vain vettä säiliöön.
[1] Sama, joka sitten palveli lentäjänä meidän armeijassamme ja tuhoutui, kun yritti Italiasta tuoda armeijallemme uuden lentokoneen. – Kirj. huom.
[2] Ystävämme tietysti hommasivat kaiken tämän samoin kuin tuon autorenkaan oston ja lahjoittamisen. – Kirj. huom.
[3] Sama kapteeni Roos, joka sitten palveli Suomen laivastossa, viimeksi v.t. päällikkönä, ja joka kuoli kaasumyrkytykseen. Roos palveli maailmansodan aikana venäläisessä laivastossa ja pyrki hänkin valkoisten puolelle – Kirj. huom.
Valok. Museovirasto, Historian kuvakokoelma: Itsenäisyyssenaatti, vasemmalta Eero Yrjö Pehkonen, Juhani Arajärvi, Arthur Castrén, Jalmar Castrén, Emil Nestor Setälä, Pehr Evind Svinhufvud, Kyösti Kallio, Onni Talas, Heikki Renvall, Alexander Frey, Oskari Wilho Louhivuori