Tänään torstaina 14.1.2021 vietetään Tieteiden yötä 2021, joka on osa Tutkitun tiedon teemavuotta. Kun samalla olemme liki vuoden ajan joutuneet kokemaan, mitä maailmanlaajuinen pandemia käytännössä tarkoittaa, on aika nostaa esiin vuoden 2018 valheellinen tiedotus liittyen vankileirikuolemiin.
Vuonna 1918 menehtyi vankileireillä 9 940 henkilöä. Tahallinen nälkään tappaminen ei kuitenkaan ollut kuolinsyy vankileireillä kuten yleisesti on väitetty. Tämän paljastaa Valtioneuvoston kanslian julkaisusarjaan kuuluva tutkimus, joka on jäänyt lähes tyystin huomiotta. Filosofian maisteri Pentti Mäkelän tutkimus otsikolla Vuosien 1917-1919 kulkutaudit, espanjantauti ja vankileirikatastrofi tarjoaa historiallisepidemiologisen näkökulman Suomen väestön korkeaan tautikuolleisuuteen.
Vankileirikatastrofi ymmärretään vasta kun koko väestössä esiintyneet kulkutaudit ja espanjantautiepidemia otetaan huomioon. Ajanjakson poikkeustekijöitä olivat tutkimuksen mukaan erittäin vaikea angiina-, tulirokko- ja reumakuume-epidemia, historian pahin lintuinfluenssapandemia, isorokon ja sitäkin pahemman toisintokuumeen leviäminen hajoavan Venäjän imperiumin länsipuoliskolla, seerumilääkepula, rokotussuojan puutteet ja lääkärien vähyys.
Punaisten vankileirikuolemista noin 40 prosenttiin syynä oli espanjantauti, joka iski heinäkuun alussa suomalaisiin asevelvollisiin ja punavankeihin. Kuoleman riski oli juuri 20-30-vuotiailla miehillä korkein sekä leireillä että siviiliväestön keskuudessa. Osa sairastuneista kuoli muutamassa päivässä tukehtumalla keuhkojen tulehdusnesteeseen, osa muutaman viikon päästä jälkitauteihin, kuten keuhkokuumeeseen tai aivokalvontulehdukseen. Isorokko aiheutti noin tuhat kuolemantapausta. Rokon leviämistä vauhditti 1910-luvulla rokotusten vastustusliike, eikä epävakaissa oloissa 1917 rokotuksia onnistuttu antamaan käytännössä lainkaan. Tämä ilmiö on tuttu tänäkin päivänä.
Me osaamme nykyään pelätä punkkien levittämää borrelioosia, vaikka se harvoin johtaa kuolemaan kun taas täiden levittämien borrelia-sairauksien, kuten ampumahautakuumeen ja epideemisen toisintokuumeen, tappavuus sata vuotta sitten oli noin 40-60 %. Esimerkiksi Tammisaaren vankileirin korkea kuolleisuus johtui toisintokuumeesta, jota ei tunnistettu ajoissa ja johon ei ollut lääkettä saatavana kesällä 1918. Sairastuneiden suuri määrä ylitti hoitohenkilökunnan resurssit, sillä täikanta lisääntyi hallitsemattomasti ennen kuin leirille ennätettiin rakentaa täisauna. Toisintokuume aiheutti sydäntulehdusta ja vakavia ruoansulatuselinten toimintahäiriöitä, jolloin näytti siltä, että vangit olisivat kuolleet nälkään.
Tautiepidemiat levisivät niin hyvinvoivalla Pohjanmaalla kuin köyhässä Kymenlaaksossa. Tautien tarttuminen ei siis johtunut aliravitsemuksesta. Leipzigin lääketieteellisessä seurassa nälän ja influenssakuolemien välinen vaikutussuhde kumottiin jo keväällä 1919.
Propagandistisesti on väitetty vankileirikuolemien johtuneen valkoisten kostosta tai tuottamuksellisista kuolemista, ja infektiosairaudet rinnastettiin teloitustavaksi. Todellisuudessa voittaja teki kaikkensa estääkseen katastrofin edellä kuvattujen näkymättömien vihollisten vaikeuttaessa vankien huoltoa.
Kirjoittajat ovat Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistyksen puheenjohtaja Jyrki Uutela ja toiminnanjohtaja / Vapaussodan Perintö -lehden toimittaja Nina Schleifer. Asiasta kiinnostuneet voivat tutustua myös Uutelan ja Schleiferin tekemään 30-sivuiseen tiivistelmään, jossa mainittujen sivunumeroiden avulla löytyvät ao. lähdeviitteet alkuperäisestä tutkimuksesta.