Ystävänpäivän kunniaksi kerromme marsalkka Mannerheimin ja jalkaväenkenraali Rudolf Waldenin yhteistyöstä ja ystävyydestä, joka alkoi vapaussodan aikana. Kirjoitus perustuu filosofian tohtori Keijo K. Kulhan 14.2.2017 pitämään luentoon, ja se on alunperin julkaistu Vapaussodan Perintö -lehdessä 2/2017.
Kirjallisuudessa on usein todettu, että Mannerheim oli suuri yksinäinen: aatelinen, korkea-arvoinen – ja myös persoonana vaikeasti lähestyttävä. Muutamia ystäviä häneen on kuitenkin liitetty. Heitä olivat esimerkiksi professori Richard Faltin Japanin-Venäjän sodan ajoilta, kenraali Hannes Ignatius ja ministeri Henrik Ramsay. Läheinen oli myös veli Johan Mannerheim.
Kulha osoittaa teoksessaan Marski ja hänen varjonsa, että tähän joukkoon kuului myös Rudolf Walden. Mannerheim ja Walden tapasivat helmikuussa 1918 Seinäjoen asemalla. Ystävyys päättyi Waldenin kuolemaan vuonna 1946.
Kulhalle kävi selväksi tutkimusta tehdessään, että korkeassa asemassakin jokainen vastuunkantaja tarvitsee sellaisen läheisen henkilön, jonka kanssa voi keskustella ja selvittää ajatuksiaan. Walden oli Mannerheimille tällaiseksi henkilöksi harvinaisen sopiva. Kumpikin oli Haminan kadettikoulun kasvatti – Walden oli jopa kurssinsa primus, joskin hänen sotilasuransa jäi lyhyeksi hänen kieltäydyttyään sortovuosien aikana asevelvollisuuskutsunnoista. Kummallakin oli sukutaustansa myötä yhteyksiä Ruotsiin ja uransa myötä Venäjään.
Kuten tunnettua, sotavuosina Mannerheimin ja Waldenin yhteistyö oli kansakunnan kannalta kaikkein merkittävintä. Liikemiehen taidoilla tyhjästä hallituksen joukkojen logistiikan luonut etappipäällikkö Walden oli vapaussodan aikana Mannerheimin luottomies, ja tämä luottamus syveni aikojen saatossa ystävyydeksi. Kun Mannerheim oli valtionhoitajana vuonna 1919, Walden oli sotaministerinä. Sama toistui vuonna 1944, kun Mannerheim oli tasavallan presidentti ja Walden puolustusministeri. 1920-luvulla Mannerheimin ollessa sivussa poliittisesta toiminnasta molemmat olivat pankkimiehiä, ja Walden saattoi auttaa Mannerheimia omalla taloustietämyksellään. 1930-luvulla Svinhufvudin hallituksen viimeisenä päätöksenä oli Mannerheimin nimittäminen puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Tätä tehtävää Mannerheim ei olisi ottanut vastaan, ellei hän olisi saanut puolustusneuvoston jäseneksi myös kenraali Waldenia. Näin he pääsivät yhdessä valmistautumaan tuleviin koitoksiin: he tekivät yhdessä hankintoja ja suunnittelivat puolustushallinnon organisaatiota.
Suurmiehet nostetaan usein kansakunnan kaapin päälle eikä heidän arkielämäänsä tule ajatelleeksi, totesi Kulha. Kirjaa tehdessään hän törmäsi kuitenkin kiinnostaviin pieniin yksityiskohtiin, joita ei yleisesti tunneta. Ollessaan esimerkiksi Luganossa lomalla vuonna 1943 Mannerheim soitti Waldenille ja pyysi tältä hyvinkin henkilökohtaisia tietoja. Waldenin lähetettyä Mannerheimin adjutantille tämän pyytämät aluspaitojensa, -housujensa ja sukkiensa koot, ylipäällikkö toi hänelle tuliaisina sopivia vaatteita.
Ystävykset asuivat lähellä toisiaan Kaivopuistossa. He olivat kiinnostuneita samoista asioista ja olivat hyvän ruoan ystäviä. He kävivät esimerkiksi keskusteluja siitä, onko ranskalainen vai venäläinen keittiö parempi. Walden kävi usein virkansa puolesta Mikkelissä, missä Mannerheimilla oli kaapissa kahta erilaista akvaviittia, koska hän tiesi puolustusministerin pitävän akvaviitista. Mannerheim saattoi myös soittaa Helsingistä autolla lähteneelle Waldenille ja varmistaa, millaisesta kastikkeesta tämä pitää porsaanlihan kanssa.
He olivat jatkuvassa kirjeenvaihdossa keskenään. Näistä kirjeistä näkyy molemminpuolinen kunnioitus, jota 11 vuoden ikäero ei haitannut. Keskinäisessä kanssakäymisessä Mannerheim oli kuitenkin aina aloitteentekijä – Waldenille ei olisi tullut mieleenkään kutsua Mannerheimia ex tempore esimerkiksi viskigrogille kotiinsa. Ja kuten sen ajan etiketti vaati, sinuttelu oli mahdollista vain kahden kesken, muiden läsnä ollessa ystävät teitittelivät toisiaan.
Kirjan julkaisun jälkeen Kulha törmäsi mielenkiintoiseen tietoon: Mannerheim oli pyytänyt Churchilliltä vuonna 1944 penisilliiniä hyvän ystävänsä vuoksi. Walden oli tuolloin saanut halvauksen lisäksi myös keuhkokuumeen, johon länsiliittoutuneet olivat juuri kehittäneet tämän kalliin lääkkeen. Mannerheimin kansainvälisistä hyvistä suhteista kertoo, että silloisen vihollisvaltion johdossa ollut pääministeri Churchill lähetti Mannerheimille pullon penisilliiniä – ja tämä lääke luultavasti pelasti Waldenin hengen.
Rudolf Waldenin kuoltua pari vuotta tämän jälkeen kirjoitti Mannerheim ystävänsä vaimolle Anni Waldenille: ”Säilytän kiitollisessa muistossa hänen uskollisen ystävyytensä. Se sitoi meidät yhteen aina siitä hetkestä lähtien, jolloin tiemme yhtyivät vapaussodan pimeimpinä päivinä. Pieninkään pilvi ei ole sitä himmentänyt. Hänen kokemuksensa suurteollisuusmiehenä, hänen mielikuvituksensa, kun kysymyksessä oli armeijan organisaation luominen aivan tyhjästä, olivat seikkoja, joita Suomi juuri silloin tarvitsi. Puolustusministerinä hädän hetkellä ja maamme sotateollisuuden suuripiirteisenä rakentajana maallamme ei ole ollut hänen vertaistaan”.
Kirjoittaja Nina Schleifer on Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistyksen toiminnanjohtaja / Vapaussodan Perintö -lehden toimittaja .