Lotta Svärd -järjestön perustamisesta tulee kuluneeksi 100 vuotta. Tiettävästi ylipäällikkö Mannerheim käytti julkisesti ensimmäisenä vapaussodassa suojeluskuntia avustaneista naisista nimitystä Lotta Svärd kiitospuheessaan Suomen naisille Helsingissä 16. päivänä toukokuuta 1918. Seuraavassa professori Eeva Tapio valottaa liikkeen syntyä ja toimintaa.
Ryhdyttäessä perustamaan suojeluskuntia vuoden 1917 levottomuuksien aikana elpyi jääkärivärväyksen jälkeen pysähtynyt naisten toiminta. Suojeluskuntien kahvituksen ja muonituksen ohella naisia oli mukana myös aseiden hankinnassa ja kuljetuksessa. Varsinaisen toiminnan voidaan katsoa käynnistyneen suojeluskuntien järjestäytymisen ja valkoisen armeijan perustamisen myötä. Lähinnä huolehdittiin oman paikkakunnan suojeluskuntien saattamisesta toimintavalmiiksi, ja aloitettiin yhteisvoimin valmistaa vaatteita ja majoitustarvikkeita. Varsinkin muonituksesta joutuivat naiset huolehtimaan sekä paikallisesti että erityisesti sellaisilla paikkakunnilla, jotka olivat joukkojen läpikulkupaikkoja, koulutuskeskuksia tai joukkojen keskityspaikkoja.
Parhaiten valmistautuneina toimintaan oltiin lääkintäalalla. Vuoden 1917 loppupuolella ja vuoden 1918 tammikuussa järjestettiin monilla paikkakunnilla ensiapukursseja (samariitti- tai saniteettikursseja) naisille kunnanlääkärien toimesta ja usein paikallisen naisyhdistyksen pyynnöstä.
Tiettävästi ylipäällikkö Carl Gustav Emil Mannerheim käytti julkisesti ensimmäisenä suojeluskuntia vapaussodassa avustaneista naisista nimitystä Lotta Svärd kiitospuheessaan Suomen naisille Senaatintorilla Helsingissä 16. päivänä toukokuuta 1918. Nimi oli sitä ennen esiintynyt eversti von Essenin päiväkäskyssä.
Lotta Svärd -yhdistyksen syntysanoja ei koskaan lausuttu. Tämä vapaaehtoinen naisten maanpuolustusliike kehittyi vähitellen itsenäisyystaistelumme aikana paikallisten suojeluskuntien naisosastoista, jotka perustivat 1919 eri puolille maata paikallisia Lotta Svärd -yhdistyksiä, jotka jakautuivat piireittäin. Seuraavana vuonna suunniteltiin valtakunnallisen Lotta Svärd -yhdistyksen hallintoelimen organisoiminen ja säännöt. Järjestön perustava kokous pidettiin 22.-23. maaliskuuta 1921. Säännöt hyväksyttiin syyskuussa.
On luonnollista, että järjestön syntyyn ja toimintaa osallistui lukuisia vaikuttajanaisia, jota ei voi luetella, koska rajanveto on mahdotonta. Kaksi nimeä haluan kuitenkin mainita. Järjestön perustamisessa kokoavana voimana ja alkuajan puheenjohtajana vaikutti Helmi Arneberg-Pentti. Kaikkien tuntema nimi on luonnollisesti Fanni Luukkonen. Hän oli kotoisin Oulusta ja vuodesta 1913 Sortavalan seminaarin Tyttöharjoituskoulun johtajatar, Sortavalan Lotta Svärd -piirin pääsihteeri, valittiin 1926 Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokuntaan ja 1929 puheenjohtajaksi, jota tehtävää hän hoiti järjestön lakkauttamiseen 1944 asti. Ylipäällikkö Mannerheim luovutti hänelle jo kesällä 1940 1. luokan vapaudenristin miekkojen kera ensimmäisenä naisena Suomessa.
Lotta Svärd -järjestö oli ainutlaatuinen naisten vapaaehtoinen maanpuolustus- järjestö koko maailmassa ja oli esikuvana seuraajille monissa maissa. Henkisesti vahva, organisaatioltaan tehokas järjestö herätti ja ylläpiti suojeluskuntien ohella maanpuolustushenkeä. Lotat avustivat näitä hoitamalla koulutus- ja kilpailutilaisuuksien muonituksen sekä tukivat suojeluskuntien toimitila- ja varuste-hankintoja aina aseita myöten, millä oli suuri merkitys armeijalle v. 1939. Lotat mm. varustivat 1930–luvulla 12 täydellistä kenttäsairaalaa lahjoittaen ne sodan aikana jo toimivina puolustusvoimille sekä olivat oleellisesti mukana 22:n sotasairaalan varustamisessa ja lääkintähenkilöstön koulutuksessa.
Lotta Svärd -järjestön kasvatus- ja koulutusohjelma oli laaja-alainen ja toteutettiin jaostoittain, joita olivat: lääkintä-, muonitus-, varus-, toimisto- ja viesti- sekä keräys- ja huoltojaostot. Jokaisen lotan tuli kuulua johonkin näistä jaostoista, jonka mukaisesti hän sai koulutuksen tehtäväänsä. Kun järjestöön liittynyt oli saanut riittävän peruskoulutuksen ja oli valmis lottatyöhön, hän antoi juhlallisen lottalupauksen. Lotta Svärd -järjestö oli sota-aikaa varten varautunut toimimaan sekä kotirintamalla että rintamajoukoissa. Järjestön sääntöjä tarkistettiin v. 1941. Heinäkuun alussa samana vuonna Mannerheim päätti, että lottajärjestö kokonaisuudessaan luettiin puolustusvoimien osaksi sille uskottujen lukuisten maanpuolustustehtävien vuoksi. Lottajärjestöllä oli päämajassa Mikkelissä oma lotta-asiaintoimisto, joka johti lottien työskentelyä armeijan eri yksiköissä. Piirejä oli liki 40 ja paikallisosastoja 800.
Lottatyöhön haluttiin mukaan myös nuorempia ikäluokkia. 1930-luvulla aloitettiin ”pikkulottatoiminta” perustamalla erityisiä tyttöosastoja. Heidän nimityksensä muuttui tammikuussa 1943 lottatytöksi. (Pikkulottien kultaiset säännöt)
Kriisivalmiutta oli ja sitä tarvittiin. Kutsu ylimääräisiin kertausharjoituksiin toi syksyllä 1939 neljännesmiljoona reserviläistä kokoontumispaikoille. Saman tien olivat siellä myös lotat kenttäkeittiöineen ja astiastoineen. Suurten joukkojen muonitus hoitui kokemuksella, kuten se teki koko sotien ajan niin sotilasyksiköiden ja sairaaloiden kuin myös evakkojen ja siirtoväen parissa. Silloin sitä pidettiin luonnollisena. Kukaan ei toden paikan tullen väistänyt vastuutaan, kun käsky kävi. Kaikki läksivät, joka mies, joka nainen. Järjestön jäsenet antoivat miljoonien työtuntien työpanoksen vapaan Suomen hyväksi. Sota-aikana ainoastaan komennuksella oleville lotille maksettiin pientä päivärahaa. Muonituspäälliköt ja yhteyslotat saivat pientä palkkaa. Talvi- ja jatkosotien aikana lottia oli komennuksella puolustusvoimissa erikoiskoulutuksensa mukaisissa tehtävissä, osa vain pikakoulutuksen saaneina. Talvisodan aikana palveli rintama- ja sotatoimialueella noin 25 000 lottaa ja jatkosodassa noin 55 000. Komennuksia oli vastaavasti 70 000 ja 90 000, sillä samat lotat saattoivat olla usealla eri komennuksella eri aikaan. Suuri joukko maatiloilta kotoisin olevista lotista työskenteli kesäisin maataloudessa, kuten myös lukuisat työvelvolliset koululaiset. Opiskelevat jäsenet siirtyivät vuorostaan lottatehtäviin. Erikoiskoulutetut rintamalotat vapauttivat noin divisioonan asekuntoisia miehiä taistelutehtäviin.
Rintamakomennuksen saaneet naiset, lotat, sairaanhoitajat, SPR-naiset ym. työvelvolliset olivat pääasiassa nuoria. Moni joutui lähtemään lyhyellä varoitusajalla suin päin kohti tuntematonta tehtäviin, joissa piti muuttaa mahdoton mahdolliseksi, olosuhteissa, jotka olivat outoja ja ennalta arvaamattomia ja joista selviytyminen edellytti ripeyttä, rohkeutta ja hyvin suurta omatoimista neuvokkuutta.
Waltarin säkeet sopivat sotatehtäviin lähtevien miesten ja naisten tunnelmiin:
”Sydän onnesta vavahtavana sain kutsun synnyinmaan.
Vapauttava, ihana sana. Myös sinua tarvitaan.
Oli äkkiä niin kovin pieni koko elämä entinen
Nyt tiesin työni ja tieni – sitä aamua unohda en.”
Esimerkkinä nuorten suomalaisten ajatuksista sotaan lähdön lähestyessä ovat 18-vuotiaana kaatuneen veljeni Jyrki Relanderin muistiinpanot uuden vuoden yönä 1944 Viipurissa:
”Nyt alkavana vuonna joudun minäkin armeijaan. Kuinka onnellinen olenkaan, kun saan maatani palvella. Mitä merkitsee sen rinnalla se, että minulta jäävät luvut kesken, mitä se, että voin haavoittua, kaatuakin. Ei mitään, sillä mitkään yksittäiset uhrit eivät ole liian suuria, kun ne annetaan entistä onnellisemman Suomen hyväksi. Tämän vuoksi minäkin olen valmis antamaan kaikkeni ja rukoilen Jumalalta terveyttä ja voimia voidakseni mahdollisimman hyvin maatani palvella.”
Eikä ollut vaihtoehtoja. Monillakaan ei lähtiessään ollut käsitystä tehtävän laadusta, vielä vähemmän sen vaarallisuudesta. Sota-ajan maanpuolustustehtävät johtivat liki kolmensadan lotan menehtymiseen, sairastumiseen ja vammautumiseen (66 kaatui, 47 ilmapommituk-sessa, 34 tapaturmaisesti, 140 komennuksella saatuun sairauteen). Vähäistähän se kuitenkin oli miesten menetysten rinnalla.
Ei sovi unohtaa, että suurin osa lotista suoritti lottavelvollisuutensa kotirintamalla eli kotipaikkakunnallaan erilaisissa huolto-, ilmavalvonta-, keräys- ja valistustehtävissä. Lottien osallistuminen kotirintaman yhteisiin keräyksiin, varuste- ym. –talkoisiin oli välttämätön tuki armeijalle. Kotirintamalla lottien päätehtäväksi tuli siirtoväen ja sotainvalidien auttaminen. Siinä kuten monissa muissakin tehtävissä olivat mukana muutkin naiset kuin lotat, kuten sotilaskotinaiset, martat, koti- ja maatalousnaiset sekä luonnollisesti sairaanhoitajat haavoittuneiden hoitotöissä. Päivittäin leivottiin noin 100 000 leipää armeijan käyttöön. Nämä tehtävät naiset suorittivat omien päivittäisten tehtäviensä ja toimiensa ohella.
Huolimatta lottien kasvaneesta määrästä koulutettujen lottien tarve lisääntyi sodan loppuvaiheessa. Erityisesti ilmavalvonnan, ilmatorjunnan ja viestityksen sekä linnoitustöiden tehtävissä lottien tarve kasvoi koko ajan. Valtio vapautti koulutettuja lottia virastoista ja liike-elämästä lottatehtäviin, jotta lottapula olisi saatu helpottumaan. Kesäkuussa 1944 alkaneiden Kannaksen taistelujen aikana lottien tehtävät lisääntyivät etenkin lääkintä- ja kaatuneiden huoltopaikoissa. Silloin komennuksella oli noin 20 000 lottaa.
Kotirintaman kaikki pyörät, yhteiskunnan arkirattaat, elintarvikehuolto, teollisuus, koulutus, liikenne, virastot pyörivät vanhempien, osin ”yli-ikäisten” miesten, naisten ja lasten pyörittäminä. Naisten työstä sodan aikana olisi tuhansia tarinoita kerrottavana, maatalouden raskaudesta työikäisten miesten ja lukuisten hevosten ollessa rintamalla – traktoreitahan ei siihen aikaan ollut joitakin puukaasulla toimivia lukuun ottamatta – tehdastyöstä, erityisesti aseiden ja ammusten valmistamiseksi, mottitalkoista polttopuiden saamiseksi, ompelutalkoista lumipukujen ym. varusteiden tuottamiseksi. Useimmat vaihtoivat kultaiset vihkisormuksensa rautaiseen vastikesormukseen ja luovuttivat ne muiden kultaesineiden kera yhteiskeräykseen, jonka tuella hankittaisiin taistelukoneita.
Valtioneuvosto lakkautti Lotta Svärd -järjestön välirauhansopimuksen ehtojen perusteella valvontakomission vaatimuksesta marraskuun 23. päivänä 1944. Järjestön jäsenmäärä oli syksyllä 1944 232 000, joista aktiivijäseniä 150 000 , kannatusjäseniä 30 000 ja lottatyttöjä 52 000. Järjestön lakkauttaminen aiheutti sitä edeltäviä kiireisiä järjestelyjä omaisuuden turvaamiseksi lotta-aatteen mukaisiin kohteisiin. Niillä varoilla perustettiin mm. Suomen Naisten Huoltosäätiö (v:sta 2004 Lotta Svärd Säätiö), joka jatkuvasti tukee mm. entisiä lottia, rintamanaisia ja sotaveteraaninaisia. Lakkauttamisen jälkeen meni koko jäljellä oleva omaisuus valtiolle tarkastuskomitean valvonnassa. Valvontakomission poistuttua ne siirrettin perustetulle Alli Paasikivi Säätiölle, joka jakaa apurahoja lotta-aatteen mukaisiin tutkimuksiin ja hankkeisiin.
Molemmissa sodissa jäi yhteensä 30 000 leskeä, joista kolmas osa odotti lasta miehensä kaatuessa – ja 50 000 sotaorpoa. Sotainvalideja oli noin 100 000, joiden hoitamisessa vaimot ovat usein olleet lujilla. Varmaan monen kohdalla pätee erään vastaus kysymykseen: ”Kun täytyy jaksaa, niin jaksaa.”
Lottien ansioista vaiettiin kymmeniä vuosia Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Vuonna 1991 järjestettiin vuorineuvos Jorma Järven aloitteesta Lotta Svärd -järjestön 70-vuotisjuhla ja vuonna 2001 80-vuotisjuhla Finlandia-talossa sekä useita alueellisia juhlia. Sama toistui viime maaliskuussa osittain uuden käsikirjoituksen mukaan 90-vuotisjuhlien osalta. Ne ovat kaikki olleet vaikuttavia isänmaallisia tilaisuuksia.
Tammikuussa 1992 perustettiin Suomen Lottaperinneliitto ry, jossa on nyt 26 alueellista jäsenyhdistystä ja noin 5000 jäsentä. Uusia jäseniä otetaan mielellään, ja olemme iloksemme saaneet meidän vanhojen lottien ja pikkulottien joukkoon useita keski-ikäisiä ja nuoria uusia jäsen, jotka kertovat äidin tai isoäidin olleen lotan. Osa liittyy puhtaasti mielenkiinnosta ja maanpuolustushenkisyydestä.
Professori Eeva Tapion juhlapuhe kuultiin Tammisunnuntain juhlassa Ostrobotniassa 28.1.2012, ja se julkaistiin ensimmäisen kerran Vapaussodan Perintö -lehdessä 2/2012. Eeva Tapio oli kuolemaansa asti aktiivisesti mukana lottaperinteen vaalimisessa. Sotavuosina hän toimi pikkulottana isänsä johtamassa sotasairaalassa ja teki maataloustöitä kotitilallaan.