Hannu Luotola
Kansallisarkiston verkkonäyttelyn merkittävimmäksi asiakirjaksi valittiin kymmenen vuotta sitten yleisöäänestyksellä 14.10.1920 allekirjoitettu Tarton rauhansopimus. Se oli ensimmäinen itsenäisen Suomen tekemä rauha, ja siinä määriteltiin ensimmäistä kertaa itsenäisen Suomen rajat. Merkittävien asiakirjojen muille sijoille jäivät muun muassa itsenäisyysjulistus ja YYA-sopimus.
Sopimusta ei julkisuudessa juuri esillä pidetä. Siksi on huomion arvoista, että Suomen kansa tuntee merkittävimmän valtiosopimuksensa – tai ainakin tunsi vielä kymmenen vuotta sitten. Siksi on syytä kysyä, miten virallinen Suomi aikoo juhlistaa itsenäisyytemme vahvistanutta Tarton rauhansopimusta.
Suomi ei ollut Pariisin rauhankonferenssin osapuoli vaan neuvotteli Venäjän kanssa kuten Viro ja Puola. Viro solmi Neuvosto-Venäjän kanssa rauhansopimuksen 2.2.1920. Tämä vauhditti suomalaisia.
Neuvosto-Venäjän ja Suomen välinen sotatila oli alkanut viimeistään Venäjän Federatiivisen Neuvostotasavallan Kansankomissaarien Neuvoston ja Suomen Sosialistisen Työväentasavallan Kansanvaltuuskunnan (punaisten) solmittua 1.3.1918 ”ystävyyden ja veljeyden lujittamiseksi” sopimuksen Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä. Joskin Suomessa ollut neuvostovenäläinen 42. Armeijakunta oli todennut päiväkäskyssään 29.1.1918 sotatilan Suomen valkoisia vastaan ja käski 31.1.1918 punakaartia apuna käyttäen vallata Suomi takaisin.
Ensimmäisen tunnustelun rauhanneuvotteluiksi Suomi teki helmikuussa 1920 ja sitten aloitteen aseleponeuvotteluiksi, minkä Neuvosto-Venäjä hyväksyi 8.4.1920. Neuvottelut kariutuivat näkemyseroihin rajoista. Puolan menestys sotatoimissa sai Neuvosto-Venäjän tarjoamaan rauhanneuvotteluja Suomelle 11.5.1920.
Rauhanneuvottelut alkoivat Tartossa 12.6.1920. Suomen valtuuskuntaa johti J. K. Paasikivi. Mukana oli kaikkien eduskuntapuolueiden edustus. Paasikivi piti kaukokirjoittimella yhteyttä presidentti Ståhlbergiin. Suomen neuvottelijoilla ei ollut kokemusta ulkopolitiikasta ja neuvottelutaktiikasta. Valtuuskunnan jäsenen, Väinö Tannerin, välityksellä venäläiset tiesivät suomalaisten sisäisistä ristiriidoista ja tavoitteista ja osasivat asettaa omat tavoitteensa. Paasikivi salli Tannerin toiminnan.
Neuvotteluja leimasi Neuvosto-Venäjän ja Puolan sota. Neuvotteluhalukkuus oli verrannollinen sotamenestykseen. Puolalaisten menestyessä venäläisten neuvotteluhalukkuus kasvoi ja päinvastoin.
Rajakysymys oli tärkein. Siinä sosialidemokraateille riittivät autonomian ajan rajat. Porvarilliset puolueet halusivat helpommin puolustettavat rajat eli ne vaativat Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan liittämistä Suomeen. Puolustettava maaraja olisi lyhentynyt noin 350 kilometriin. Inkerin suomalaisille suositeltiin kulttuuriautonomiaa. Ahvenenmaan kysymys vaikutti osaltaan siten, että Ståhlbergille valtion alueen tuli olla jakamaton. Neuvotteluissa oli esitetty Petsamon vastikkeeksi Suomenlahden saaria sekä Repolaa ja Porajärveä.
Tartossa kysymys oli kompromisseja sisältäneistä neuvotteluista, toisin kuin itsenäisyyden varmistaneissa talvi- ja jatkosotien sanelurauhoissa. Tosin puhuttiin myös Tarton ”häpeärauhasta”, joka liittyi rajojen koettuun epäoikeudenmukaisuuteen. Repola ja Porajärvi oli luovutettava Neuvosto-Venäjälle. Petsamo avoimine Jäämeren satamineen katsottiin näitä pitäjiä tärkeämmäksi. Ståhlbergin ja sosialidemokraattien kanta ratkaisi asian Petsamon hyväksi. Neuvosto-Venäjä sai lähes kaiken, mitä se oli lähtenyt hakemaan.
Suomen ja Neuvosto-Venäjän aselepo solmittiin 13.8.1920, ja rauhansopimus allekirjoitettiin 14.10.1920, ratifioitiin 11.12.1920 ja tuli voimaan 31.12.1920. Sopimuksella saatettiin vapaussota päätökseen ja varmistettiin Suomen itsenäisyys.
Rauhan jälkeen Suomi koki ensimmäisen pakolaiskriisinsä tuhansien itäkarjalaisten paetessa Suomeen. Karjalan kansannousussa Repolan ja Porajärven asukkaat vastustivat vuonna 1921 pitäjien liittämistä Neuvosto-Venäjään. Kansannousu tukahdutettiin seuraavan vuoden alkuun mennessä.
Tarton rauha antoi suomalaisille mahdollisuuden ryhtyä kehittämään maataan Petsamolla lisättynä ja Ahvenanmaan itsehallinnolla, kunnes Stalinin johtama Neuvostoliitto rikkoi rauhan hyökkäämällä Suomeen 30.11.1939.
Kirjoittaja Hannu Luotola on Sotilaspoikien Perinneliitto ry:n puheenjohtaja. Kirjoitus on alunperin julkaistu Keskisuomalainen-lehden mielipidekirjoituspalstalla 26.5.2020.