Talvisodan alkamisen muistopäivänä palaamme hetkeksi vuoteen 1942, jolloin vietettiin marsalkka Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäiviä. Juhlalounaalla Tasavallan presidentille pitämässään puheessa Mannerheim käsitteli kolmea vapaussotaamme ja puolustusmahdollisuuksiemme lujittamiseksi tehtyä työtä seuraavasti:
Toimintani alku, omassa maassa kolmekymmentävuotisen poissaolon jälkeen, liittyi – kuten tunnettua – suurin piirtein bolshevikkivallankumoukseen. Olen kiitollisuudenvelassa vanhoille kadettitovereilleni, joiden luottamus tarjosi minulle tilaisuuden osallistua itsenäisyystaisteluumme. Kiitollisessa muistossa säilytän myös sen luottamuksen, mitä jo silloin tunsin saavani osakseni niiden kansalaisten taholta, joiden kanssa tulin kosketukseen. Että tämä ensimmäinen vapaussotamme, joka aloitettiin tuhatkunnalla kiväärillä, ilman koulutettuja joukkoja tai kantamuodostelmia – kaiken ollessa improvisoitua – voitiin käydä voitokkaaseen loppuun, oli ihme, joka ennen kaikkea on laskettava kansamme vapaudenkaipuun, sen menneiltä vuosisadoilta periytyneen sotilasveren sekä jääkärien erinomaisen koulutuksen ansioksi.
Jokaiselle, joka tunsi bolshevikit, saattoi Tarton rauhassa sinetöity voitto merkitä meille vain taukoa ja siksi oli tärkeätä, ettei naapuri yksin olisi saanut käyttää sitä hyväkseen.
Minulle muodostui velvoitukseksi omistaa kokemukseni ja voimani työhön valtakunnan puolustuksen kehittämiseksi. Tehtävä osoittautui kuitenkin vaikeammaksi kuin olin odottanut. Saada kansa, joka ei koskaan ollut edes uneksinut valloituksista ja joka oli saanut elää satavuotisen rauhanajan, vakuutetuksi välttämättömyydestä uhrata miljardeja, jotta vahvan puolustusvoiman kautta voitaisiin luoda luja perusta äsken saavutetulle itsenäisyydelle, tarjosi suuria, joskus voittamattomia vaikeuksia. Vapaussotahan oli voitettu melkein yksinomaan improvisoiduin joukoin, sanottiin. Koetettiin päästä asiasta vakuutuksin kansan puolustustahdosta, joka uuden bolshevikkihyökkäyksen sattuessa asettaisi jälleen miehen talosta ja kaksi parhaasta.
Useinkin hyvästä tahdosta huolimatta ei voitu käsittää todellisen sodanvaaran olemassaoloa ja puolustusmäärärahoja punnittiin apteekkivaa’alla. – Geneven rauhanhaaveiden herättämät kuvitelmat, vuosikausien toivoton työskentely kansojen aseistariisumiseksi, Ruotsin taitavan neutraliteettipolitiikan esimerkki, olivat omiaan edelleen vahvistamaan turvallisuuden tunnetta ja omaa yliarviointia. Olimme nähtävästi päässeet liian helpolla.
Niiden 12 vuoden aikana, mitkä vietin yksityiselämässä, oli pyrittävä löytämään tie, joka avaisi mahdollisuudet työlleni. Päämäärä oli sama: valtakunnan puolustusvoimain ja puolustusmahdollisuuksien lujittaminen, kansan puolustustahdon ja -hengen kohottaminen, toisin sanoen: työ yksimielisen kansan ja voimakkaan maanpuolustuksen hyväksi – olipa se sitten poliittisella, sosiaalisella tai jollain muulla työvainiolla.
Puolustusneuvoston puheenjohtajanviran perustaminen 1931 tarjosi teoreettisesti katsoen uusia työmahdollisuuksia, mutta tarvittavan henkilökunnan ja valtuuksien puutteessa eivät käytännölliset tulokset voineet tulla suuriksi. Tarkoituksena oli, että puheenjohtajanpaikan täyttäisi se kenraali, joka sotatapauksessa tulisi puolustusvoimain ylipäälliköksi. Kukaan ei kuitenkaan ottanut sodan mahdollisuutta vakavalta kannalta tai luotettiin vain uuteen vapaussodan tapaiseen ihmeeseen. Ja kuitenkin olisi ollut korkea aika ryhtyä täydellä voimalla poistamaan armeijan organisaation ja varustuksen samoin kuin koulutettujen reservien puutteita.
Puolustusneuvosto, jossa oli edustettuna korkeamittaista kykyä, kokemusta ja voimaa, teki mitä voi, ja monia parannuksia aikaansaatiin. Mutta vasta joulukuussa 1937 yleisesikunnan tultua alistetuksi puolustusneuvoston puheenjohtajalle, saattoi todella intensiivinen työ alkaa, mutta silloin sota oli jo ovella. – Synkät ukkospilvet kerääntyivät maamme ylle ja heittivät varjonsa itäiselle rajallemme. Joka hetki saattoi hyökkäys olla odotettavissa, mutta kuitenkin jatkettiin keskustelua pyydetyistä, enemmän kuin vaatimattomista määrärahoista.
30. päivänä marraskuuta 1939 hyökkäsi vihollinen rajojemme yli kolmenkymmenen divisioonan voimalla.
Ja ihme tapahtui, sillä se oli uusi ihmeteko, että 9 divisioonaa, joista 3 ilman varustuksia, jalkineita ja tykistöä, puolustautui kolme ja puoli kuukautta vihollisen armeijaa vastaan, joka vähitellen kasvoi viideksikymmeneksi divisioonaksi eli yli miljoonaksi täysin nykyaikaisesti varustetuksi mieheksi, vahvistettuna 3.000-4.000 panssarivaunulla ja noin 2.500 lentokoneella. Osa varustustemme puutteellisuudesta korvattiin viholliselta vallatuin asein.
Se, mikä kahdenkymmenen rauhan vuoden aikana oltaisiin voitu hankkia, ostettiin nyt verellä.
Välirauhan aikana – joksi Moskovan rauhaa on totuttu kutsumaan – vahvistettiin sitkeästä vastarinnasta huolimatta monia vuosia esillä ollut ehdotus korkeimman sotilaallisen johdon uudestijärjestelystä. Kuumeisella kiireellä tehtiin työtä esikunnissa, joukoissa ja uusien puolustus linjojemme rakennusalueilla. Suoritettiin kokonaan uusi liikekannallepanosuunnitelma ja siihen liittyen valtakunnan puolustusvoimain uudelleenjärjestely – mainitakseni vain pari erikoisen laajakantoista uudistusta. Talvisodan ansiosta viimeinenkin vastustus murtui. Laajoissa piireissä alettiin ymmärtää puolustusvoimain merkitys. Välttämättömät määrärahat myönnettiin, paljon tehtiin ja vielä paljon enemmän olisi tehty, ellei aselepo olisi ollut niin lyhyt. Kun sota syttyi, seisoi kuitenkin Suomen puolustusvoima valmiina vastaanottamaan vihollisen, toisin varustettuna kuin aikaisemmin.
Näissä kolmessa vapaussodassa ovat Suomen kansan perinnäiset sotilasominaisuudet kouliintuneet nykyaikaista sotaa varten. Suomalainen sotilas on näissä niin erilaisissa sodissa asetettu olemukseltaan toisistaan huomattavasti eroavien tehtävien eteen, ja Suomen armeija lukumäärältään, aseistukseltaan ja varustukseltaan heikompana on kunnialla kestänyt kokeen.
Ensimmäisessä vapaussodassa oli kiireessä kokoonpannuin joukoin, joita ei ehditty kouluttaa eikä yhtenäistyttää, asetettava sulku bolshevikkivallankumouksen hyökyaalloille, jotka uhkasivat hukuttaa maan perikatoon. Toinen vapaussota muodostui pienen kansan sankarilliseksi puolustustaisteluksi miljoona-armeijaa vastaan, jolla bolshevikit olivat päättäneet tehdä lopun itsenäisyydestämme. Ja vihdoin kolmannessa, nyt käymässämme vapaussodassa, Suomen armeija on näyttänyt, että se on, yhtä urhea ja iskevä hyökkäyksessä kuin kova ja sitkeä puolustuksessa. Olen ylpeä siitä, että olen saanut johtaa tätä urhoollisuudessa vertaansa vailla olevaa armeijaa – se on ja tulee jäämään elämäni kauneimmaksi muistoksi.
Lahjaksi saatu itsenäisyys on vähempiarvoinen kuin hiellä ja verellä ostettu. Suomen kansalle ja sen puolustusvoimille se on ollut kova koulu, joka on vaatinut monia uhreja, mutta me olemme saavuttaneet kokemuksen, jota ei saavuteta harjoituskentillä. Me olemme oppineet paljon ja toivomme, ettemme me tässä suhteessa olisi ainoat.
Kun tämä sota kerran loppuu, tulee Suomen itsenäisyys olemaan lujemmalla pohjalla kuin tähän saakka, se tulee nojautumaan yhtenäiseen kansaan ja koeteltuun armeijaan, jonka uroteot ovat herättäneet maailman ihailua, armeijaan, joka on lähtenyt kansasta, eikä koskaan voi olla olematta osa siitä, armeijaan, jota Suomen kansa tulee rakkaudella ja ylpeydellä vaalimaan.
Valtakunta ilman maanpuolustusta ei ole valtakunta.
Lähde: Kesäkuun neljäs päivä 1942 – Suomen Marsalkan, vapaaherra C. G. Mannerheimin 75-vuotispäivän juhlallisuudet, toimituskunta: kenraaliluutnantti W. E. Tuompo, kenraaliluutnantti Heikki Parkkonen, majuri Heikki Reenpää sekä kapteeni Kalle Lehmus, Kustannusosakeyhtiö Otava 1942