Suomenruotsalaisen oikeistoradikalismin käsittelystä teoksessa ”Suomalaiset fasistit”
Kai-Henrik Tiiainen
Kai-Henrik Tiiainen arvioi blogissaan Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen teosta ”Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet” (2016). Tiiaisen oma historianharrastus on jo vuosien ajan suuntautunut suomenruotsalaisen äärioikeiston tutkimiseen. Tämän seurauksena hän tuntee aihepiiriin liittyvää tutkimuskirjallisuutta ja lähdemateriaaleja erittäin hyvin – paremmin kuin Suomalaiset fasistit -kirjan kirjoittajakolmikko. Kirja-arvostelu on julkaistu aiemmin eräällä toisella foorumilla, ja nyt se on kokonaisuudessaan luettavissa nettisivujemme Vain jäsenille -osiossa.
Vaikka Suomalaiset fasistit –kirjan ilmestymisestä on kulunut jo neljä vuotta, historian tutkijoiden/kirjoittajien omien poliittisten antipatioiden ja sympatioiden vaikutus tutkimuslähteiden käyttöön ja niiden tulkintaan on mielestäni teema, jonka kritisointi on aina ajankohtaista. Haluan erityisesti kiinnittää huomiota kirjan suomenruotsalaisia oikeistoaktivisteja koskeviin kohtiin, sekä lähdeaineiston valikoivan käytön että hämmentävien tulkintojen osalta. Väistämättä joudun myös jonkin verran kiinnittämään huomiota kirjoittajien melko ylimalkaiseen käsitteiden määrittelyyn, sillä oikeastaan ainoa Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen antama määritelmä ”fasismista” on, että fasismi koostuu antiliberalismista ja kansallismielisyydestä.
Esimerkiksi kirjailija Örnulf Tigerstedt (1900-1962) oli Silvennoiselle, Tikalle ja Roseliukselle yksiselitteisesti ”fasistinen intellektuelli”. Tigerstedtin ihanteena olivat kuitenkin sellaiset poliittiset suuntaukset, jotka kaikessa monarkistisuudessaan, uskonnollisessa konservatiivisuudessaan ja vanhoihin etuoikeuksiin takertumisessaan olisivat saaneet aidosti ideologiselta fasistilta jyrkän tuomion taantumuksellisina liikkeinä. Tigerstedt näki Mussolinin ja Hitlerin jonkinlaisena välttämättömänä pahana bolševismin uhan torjumiseksi Euroopasta, mutta pahoitteli sitä, etteivät tällaiset nousukkaat olleet menneiden aikojen renessanssiruhtinaiden veroisia.
Kirjan välittämä kuva Tigerstedtin hyvästä ystävästä, runoilija Bertel Gripenbergistä (1878-1947), on myös aika yksipuolinen ja vahvasti kärjistetty. Hänet kuvataan lähinnä kansallissosialistisen Saksan ihannoijana, joka elätteli väkivaltaisia fantasioita poliittisten vihollistensa teloituksista. Gripenberg oli kieltämättä äärimmäisen suorasukainen ja sotaisa mies, joka yksityiskirjeissään joskus hekumoi aika verenhimoisilla fantasioilla. Sen sijaan hänen suhtautumisensa Saksan kansallissosialismiin oli huomattavasti ristiriitaisempi kuin kirjan kirjoittajat antavat ymmärtää. Hänen hallitsijaihanteensa oli uskonnollis-traditionaalisesti legitimoitu monarkki eikä kansan syvistä riveistä noussut ja jonkinlaiseksi kansakunnan ruumiillistumaksi ymmärretty Führer, joka Puolueen ja massojen poliittisen mobilisaation kautta toteuttaa kansallis-radikaalia vallankumousta. Gripenbergin poliittiseen ihanteeseen kuului myös selvä vallanjako, jossa vahva parlamentin aristokraattinen ylähuone pystyisi asettamaan rajat monarkin mielivaltaiselle vallankäytölle. Tämä ihanne oli todella kaukana 1900-luvun totalitaaristen diktatuurien harjoittamasta vallankäytön keskittämisestä yksiin käsiin. Näiltä osin taantumuksellinen konservatiivi Gripenberg on todella etäällä fasistisesta radikalismista!
Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen kuvaus everstiluutnantti Johan Christian Fabritiuksen (1890-1946) poliittisesta kehityksestä on mielestäni monin kohdin oikeansuuntainen, mutta Itse en uskaltaisi kirjoittajien tapaan kyseenalaistaa hänen motiiviensa vilpitöntä isänmaallisuutta. Fabritus toimi syksyllä 1944 solmitun Suomen ja Neuvostoliiton välirauhansopimuksen jälkeen niin sanotussa Suomen vastarintaliikkeessä, joka pyrki irrottamaan Suomen rauhansopimuksesta ja jatkamaan kamppailua bolševistista uhkaa vastaan loppuun saakka Saksan rinnalla. Puhtaasti juridisesti Fabritiuksen toiminta täytti toki maanpetoksen tunnusmerkit, mutta historiantutkimuksessa olisi kuitenkin tarkoituksenmukaisempaa tarkastella tätä kysymystä formaalisen juridiikan tai imelän jälkiviisauden sijasta yrittämällä ymmärtää ihmisten toimintaa heidän omasta ajallisesta kontekstistaan käsin. Vaikka Suomen vastarintaliikkeen toiminta-ajatus oli askeleen verran radikaalimpi kuin esimerkiksi asekätkijöiden passiivinen varautuminen neuvostomiehitykseen, nousi se kuitenkin hyvin samankaltaisen ajattelun pohjalta. Neuvostoliittoon ei katsottu voitavan luottaa.
Ehkä kaikkein oudoimmaksi kohdaksi Suomalaiset fasistit-teoksessa osoittautui Pohjoismaisen Yhdyspankin varatoimitusjohtajaa Pehr H. Norrménia (1890-1945) käsittelevä luku, jossa todetaan sanatarkasti, että Norrmén kehittyi ”omien sanojensa mukaan (…) kansallissosialistiksi”. Koska kirjassa ei ollut tämän Norrménin kansallissosialistiksi tunnustautumisen kohdalla lähdeviitettä, päätin ottaa yhteyttä kirjoittajiin kysyäkseni mihin he perustavat tämän väitteen. Marko Tikka vastasikin sähköpostitse tiedusteluuni ja kertoi Norrménin kansallissosialismia koskevan tiedon perustuvan ruotsalaisessa Den Svenska Fascisten -lehdessä 7.4.1945 ilmestyneeseen muistokirjoitukseen. Tukholman Kungliga Biblioteketin tietokannoista ei kuitenkaan löytynyt mitään viitettä tällaisen Den Svenska Fascisten -julkaisun olemassaolosta. Siksi tiedustelin uudestaan Marko Tikalta, mistä Suomalaiset fasistit -kirjan kirjoittajatiimi on saanut käsiinsä tällaisen mystisen lehden, jota ei löydy edes Ruotsin kansalliskirjastosta. Ensimmäistä kertaa tiedustelin asiaa jo maaliskuun 2017 puolivälissä, mutta koska Tikka tai kukaan muukaan kirjan kirjoittajista ei vastannut sähköpostiini, olen pariin kertaan muistuttanut heitä kysymyksestäni. Vastausta tällaiseen sinänsä yksinkertaiseen kysymykseeni ei ole vain kuulunut tähän päivään mennessä. En lähde spekuloimaan sillä, miksi kirjan kirjoittajat eivät ole vastanneet toistuviin tiedusteluihini. Tyydyn vain toteamaan, että historiantutkimuksen avoimuuden ja läpinäkyvyyden kannalta olisi toivottavaa, että kriittisellä lukijalla olisi edes teoriassa mahdollisuus itse päästä tutustumaan tutkimuksessa käytettyihin lähteisiin.
Kirjoittaja on sekä valtiotieteiden että filosofian maisteri ja toimii historian ja yhteiskuntaopin lehtorina. Hänen pro gradu -tutkielmansa aihe oli ”Bolševistista raakalaisuutta, venäläistä perivihollisuutta ja ukrainalaista itsenäisyyspyrkimystä: Neuvostoliiton kuva Svensk Botten -lehdessä 1941-1943”, ja hän onkin erityisesti perehtynyt suomenruotsalaisen äärioikeiston tutkimukseen.